Kategoria: Pohdinnat

Tekoälyn kanssa olisi kypsä aika tehdä ”Heset”

Sarjakuvataiteilija Kaltsu Kallio tarjosi minulle taannoin Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaalilla uusia sarjakuvajulkaisujaan luettavaksi, josko niistä olisi jutun juureksi Sarjakupla-podcastiini. Kieltäydyin niin kohteliaasti kuin osasin, koska olin kiireinen.

Tilanne jäi kuitenkin kaivelemaan, ja kun eilen jälleen näin Kaltsua Kuplii-festivaalilla, pahoittelin, että minun olisi pitänyt vain sanoa tarjotuille sarjakuville kiitos. Tämä keskustelu ilahdutti meitä molempia.

Tämäkin tilanne jäi kaivelemaan, sillä huomasin kuvailemani tilanteen ristiriidoissa Linkedin-postausmaisen jutun juuren: jotain arvokasta tapahtui, vaikka taloustieteen rationaalisen toiminnan paperilla kaikki meni pieleen, kun kukaan ei tehnyt, saanut tai tienannut mitään!

Sarjakuvien tekeminen ei useinkaan ole taloudellisesti järkevää, joten uskon, että tuotteensa tekoon Kaltsua olivat ajaneet muut arvot. Hän oli ymmärtänyt jotain, tarjosi minulle ymmärryksensä selityksen luettavaksi ja ymmärrettäväksi, josta olisin jälleen voinut selittää podcastissani ymmärrettävää.

Kieltäydyin kuitenkin ymmärtämisen mahdollisuudesta, johon sarjakuvan tarjoaminen oli ollut kutsuva ele. Ymmärtämättä jättäminen ei kiellä tuotteen arvoa, vaan tekijän lähtökohtien arvon, mikä oli se, mikä minua oli jäänyt kaivelemaan.

Pahoittelin asiaa, mikä taas oli ele siitä, että yritin ymmärtää tuottajan lähtökohtia, joka oli alkaenkin ollut taloudellista hyötyä tärkeämpää. Arvokasta ja ilahduttavaa oli siis se, että jaoimme ymmärryksen!

Yhteisymmärrys sai minut pohtimaan ymmärtämisen arvoa. Tekoälyn ajaessa työsuhteiden toimenkuvia yhä syvenevään yksinäisyyteen on uutismedioissakin arvailtu tulevaisuuden työelämän arvokkaaksi taidoksi ihmisen kohtaamista. Ja kun ajattelen ymmärtämistä arvokkaana taitona, minusta on selvää, että tekoälylle olisi nyt kypsä aika tehdä ”Heset”!

Kansantarinan mukaan Hesburger-ravintolaketjun perustaja Heikki Salmela oli 60-luvulla myynyt kaikkiin seutunsa grillikioskeihin kalliit mikroaaltouunit mullistavana tulevaisuuden teknologiana, joka korvaisi vanhat ja kömpelöt rasvakeittimet.

Kun kaikilla oli tarjota vain minimum viable productia, eli mikrolämmintä einestä, alkoikin Salmela kilpailemaan tarjoamalla rasvakeittimellä uppopaistamisen tuomaa maun laadullista lisäarvoa, ja sai suuren suosion sillä, ettei itse käyttänyt muille myymiään mikroaaltouuneja!

Verkkopalveluista, kuten sosiaalisesta mediasta ja tekoälyratkaisuista haetaan Salmelan mikroaaltouunien tuomaa arvoa, kun tuotteesta ja palvelusta tehdään karsimalla helpompaa tuottaa, maun inhimillisestä kokemuksesta viis veisaten.

En epäile, etteikö Piilaaksossa ja Shenzhenissä osattaisi olla yhtä neuvokkaita kuin Salmela aikoinaan, joten verkkopalveluiden työkalujen myyjät tarjoavat taatusti itse juuri sitä lisäarvoa, jonka heidän teknologiansa käyttäjiltään vie.

Tämä ”uppopaistettu” laadullisen lisäarvon tuote, jota muilla ei ole, on palveluiden tarjoamat neuroneita hyväilevät sisältösyötteet. Salmelaa ovelampia verkkopalvelutyökalujen myyjät ovat myös siinä, että ovat saaneet käyttäjät itse lähettämään ilmaista sisältöä raaka-aineeksi, joista syötteet valmistetaan! (Paitsi niiden tekoälytyökalujen tapauksissa, joiden kehittämiseen käytetty sisältö on varastettua).

Kuvio on kuin festivaali: syöte on esiintyjä, joka lavan ulkopuolella on naapurisi, mutta palvelun luomassa käyttäjäkokemuksessa nyt tarjottu tuotteena. Itse palvelu on aidat, joiden sisäpuolella vesi maksaa 5 €/pullo. Aidat ovat todella arvokkaita, sillä niiden ulkopuolella toimivat markkinat, joilla veden arvo on paljon pienempi.

Festivaalianalogian vesi vastaa verkkopalvelutyökaluissa inhimillisiä tarpeita: kohtaamista ja ymmärtämistä. Verkkopalveluiden aidat eristävät käyttäjiään toisistaan, jolloin ihmisen kohtaamisen vitosen vesipullo on Salmelan rasvakeitin.

Ja kun olin ymmärtänyt Kaltsua, maistoin ilahduksissamme Salmelan rasvan lisäarvon, joka olisi festivaalilla vitosen vesi, ja verkkopalveluissa inhimillisiä himoja herättävän syötteen arvo.

Nyt kun kaikki käyttävät verkkopalvelujen mikroaaltouuneja, olisi kypsä aika tehdä ”Heset” ja tarjota ihmisten välisen kohtaamisen ja ymmärtämisen lisäarvoa paikallisesti lähettämättä sitä ensin ilmaiseksi muille mantereille pala kerrallaan takaisin ostettavaksi!

Onneksi sitä saa sarjakuvafestivaaleilta.

Leikki yhdistää Euroviisuja, aktiivimallia ja Kärpästen herraa

28.2.2026 Uuden Musiikin Kilpailussa (UMK) yleisöäänestyksen alkaessa juontajapari Sami Sykkö ja Jorma Uotinen summasivat kilpaijoiden lavaesitykset hauskoilla miimikoinneilla. Kukin esitys sai esittelykseen oman lyhyen kehollisen eleensä, toiseksi viimeinen sai mukaan lavasteeksi pienen lasiruudun, mutta viimeinen erottui ja huipensi nimien luvun sillä, että juontajat tempaisivat esiin pyroteknisen liekinheittimen ja suhauttivat liekkipilven ylleen. Ele oli tosiaan tapahtuman arvolle sopiva lähtölaukaus äänestykseen, mutta yhden kilpailijan erottuminen myös alleviivasi UMK:sta hiljaisesti jaetun tiedon: kaikki tiesivät valmiiksi, mikä kilpailijoista tulisi voittamaan.

*C. Thi Nguyen. Pelien Filosofia: Toimijuus Taiteena. 2023.

Kilpailu ei siis oikeastaan ollut kilpailu, vaan yhteinen leikki. Samaa on pitkään muistutettu koko Euroviisujen merkityksestä: ei musiikkitapahtumaa oikeasti ole tarkoitus voittaa hinnalla millä hyvänsä. Euroviisut eivät parane sillä, että niiden voittaja yltää jollakin mitalla muita paremmaksi. Tapahtuman tarkoitus on tapahtuma itsessään omassa tapahtumisessaan. Voittajan hiljainen tietäminen ei haittaa tapahtumista, mutta sen ääneen sanominen ei ole leikin tyylin mukaista.

UMK olikin siis hauska näin katsot Euroviisuja -opastus! Viisuleikin hengen paljastava leikin leikki. Muistutus ja esimerkki tapahtuman luonteesta ja merkityksestä.

Kilpailun leikkiminen voi tosin tuntua väärältä, koska valloillaan oleva uusliberalistinen maailmankatsomus ottaa kilpailun haudanvakavasti. Kilpailu on sakramentti, jolla nykymaailma erottaa oikean väärästä, ja siitä on leikki kaukana.

Kun Apetit Oyj:n pakastepitsojen valmistuksen lopettamisesta ikävine taloudellisine seurauksineen vastikään uutisoitiin, uutista kommentoitiin laajalti ajatuksella ”jos ei ole tarpeeksi hyvä pärjätäkseen, kuuluukin lopettaa”.

Se, että häviäjän kuuluukin hävitä on kilpailulla oikeuttamista, moraalinen käsien pesu, kuten onnettomuuksia usein seuraavat kysymykset: Oliko turvavyö päällä? Oliko kypärä päässä? Oliko alkoholilla osuutta asiaan? Jos onnettomuuteen liittyy laiminlyönti, sen kuuluikin käydä.

Uusliberalismi oikeuttaa selviämisen kautta. Kaiken kuuluu olla pudotuspeliä ja tuolileikkiä, jotta oikeassa oleva voittaja ja väärässä olevat häviäjät saadaan selville. Kilpailu vaatii osallistumista, mukana leikkimistä ja ”pöhinää”, sillä voittajan ja häviäjän tekeminen vaatii voiton yhteisen tunnustamisen. Ja kun oikeus lopulta selviää voittajan tunnustamisen kautta, voittaminen oikeuttaa kaiken voittamiseen johtaneen. Kannattiko resursseja käyttää, vaivoja uhrata ja vanhasta luopua? Kaikki oli tarpeellista voittajan löytymiseksi!

Toisin sanoen valloillaan oleva yhteinen moraalinen ohje toteutuu tosi-tv:stäkin tutuissa battle royale -henkisissä karsintapeleissä. Kaikki menee oikein, kunhan kilpaillaan ja häviäjät tippuvat yksi kerrallaan. Kilpailuun osallistumatta oleminen on väärin, koska silloin evää kaikilta mahdollisen häviäjän tai voittajan löytymisen ja pitää pilkkanaan muiden vaivoja ja arvoja.

Kärpästen herra -romaanissa joukko autiosaarelle haaksirikkoutuneita lapsia elää luonnon helmassa, esittäen ajatusleikin siitä, mikä olisi ihmisen luonnollinen luonne ilman yhteiskunnan ohjausta. Eikä aikaakaan, kun lapset karsivat joukostaan voittajat ja häviäjät, ja ryhmittyvät voittajien johdolla hyökkäämään häviäjien kimppuun. Kuten Rutger Bregman Hyvä historia -kirjassaan, minäkään en jaksa uskoa, että vastaava tilanne etenisi romaanin kuvaamalla tavalla, mutta vallitsevista arvoista ja niiden kritiikistä tarina kertoo suoraan: häviäjä on vihollinen, joka ansaitsee hävitessään häviäjän kohtalon.

Kilpailun toteuttamaan kohtalon oikeutukseen perustuu myös työnhaku ja sen edistykseen tarkoitettu aktiivimalli. Mitä suurempi joukko osallistuu kilpailuun, sitä suurempi joukko tunnustaa sanattomalla sopimuksella voittajan voittaneen ja häviäjien hävinneen. Kilpailussa kaikkien ei kuulukaan pärjätä, joten osattomat häviäjät vain todistavat järjestelmän toiminnan ja lopputuloksen oikeuden. Osallistumattomuus kyseenalaistaisi lopputuloksen oikeuden, joten aktiivimallilla sanaton sopimus on valmiiksi allekirjoitettu ja kilpailu saadaan kilpailtua vaikka sitä täytyisikin leikkiä. Työnhaku ja Euroviisut ovat siis leikkejä, joissa toistetaan Kärpästen herran kuvailema luonnollisuuteen verhoiltu rituaali voittajan valinnan oikeutukseksi.

Tyytymättömiä voi lohduttaa, että yhteiset arvot ja niitä toteuttavat rituaalit ovat jatkuvassa muutoksessa. Niistä on aina hyvä olla tietoinen, sillä siten niiden kanssa voi pyrkiä pärjäämään. Jos kilpailu kerran vaaditaan, sellaisen voi aina järjestää! Koska kilpailuksi kehystetyn asian voittaminen oikeuttaa tällä hetkellä lähes mitä vain, kuka tahansa voi oikeuttaa mitä tahansa esittämällä asiansa hävinneistä erottuvaksi voittajaksi: ”Syön koko pitsan, koska Afrikassa nähdään nälkää.”, ”Juon koko pullon, enhän sentään käytä huumeita.”, ”Otan tarjouksen vastaan, kommunismia kokeiltiin jo.”

Kilpailulla oikeutus on myös helppo kyseenalaistaa, sillä sitä perustellaan luonnollisuudella, kuten viidakon lailla ”syö, tai tule syödyksi” ja evoluution jalostavalla vaikutuksella. Mutta samalla kilpailu on alusta loppuun ihmisen keksintö, ansio ja kunnia! Muut eliöt eivät osaisi kilpailla omaksi parhaakseen, jos ei ihminen tarkastelisi niitä kilpailun kehyksellä, ja auttaisi niitä jalostumaan. Ilman ihmistä olisi vain luonnon villiä kaaosta. Jos luonto jalostuisi luonnollisesti, kilpailua ei tarvittaisi.

Toinen jalka, jolla oikeutus seisoo, on voittajan paremmuus. Mutta karsiiko kilpailu tosiaan jyvät akanoista? Osaammeko tehdä niin hyviä kilpailuja, että tiedämme niiden erottelevan tarkalleen sen, mitä hyvä on? Jos voittaja on onnekas, seulomme onnekkaita, ja kuinka se on parempi kuin lähtötilanne? Jos voittaja on suosittu/taitava/vahva/viisas, seulomme sitä, mutta eivätkö kilpailijat olleet suosittuja/taitavia/vahvoja/viisaita ennen kilpailua? Ja jos voittaja saadaan erotettua häviäjistä suurin kustannuksin, kilpailun jälkeen kaikki ovat köyhempiä ja kipeämpiä kuin kilpailua ennen.

Kilpailun arvo on siis kilpailussa itsessään, ei sen voittamisessa tai voittajassa!

Komputationalismi vs pelin henki

Kuuntelin viimeisintä Sean Carroll’s Mindscape -podcastin ask me anything -jaksoa, jossa useampi kuulija oli kysynyt, kuinka fyysikko Carroll oli päätynyt muuttamaan mieltään komputationalismista. (Kyseisen keskustelunpätkän löytää kuuntelua nopeammin avaamalla edellisen linkin takaa löytyvät transkription ja etsimällä sanoja computational functionalism.)

Komputationalismi voi tarkoittaa hieman eri asiaa kuin englannin computational functionalism, mutta minä tarkoitan sillä Carrollinkin luonnehtimaa teoriaa, että aivot ja niiden tuottama ajatteleva mieli ovat pohjimmiltaan laskelmia, jotka voi tehdä millä tahansa laskutavalla. Mielen voisi siis teoriassa toistaa esim. tarpeeksi kyvykkäällä tietokoneella tai tukkimiehen kirjanpidolla.

Carroll vastasi, että materialistina hänelle on ollut hyvin luontevaa ymmärtää mielen olevan aivojen toiminnan laskennallinen tulos, joten komputationalismi vaikutti hänelle järkevältä. Mutta podcastissaan käymien asiantuntijakeskutelujen myötä hän oli sanonut harkitsevansa kantaansa, sillä on ymmärtänyt, että lopputuloksen lisäksi myös laskutavalla on merkitystä.

Kysymys on olennainen tekoälyn kannalta aina Alan Turingin matkimispelin ajatuksesta asti. Sen mukaan tekoälyn voisi todeta olevan ajatteleva, jos se pystyy vastaamaan ihmiselle niin, ettei voida erottaa tuliko vastaus ihmiseltä vai tekoälyltä. Eli kone ajattelee, jos se läpäisee Turingin testin. Ja koska esim. nykyiset suuret kielimallit kykenevät ihmisten välistä keskustelua muistuttaviin tuloksiin, joudumme kysymään ajattelevatko ne.

Carrollin mielestä komputationalismin heikko kohta on se, ettei se määrittele mitä laskeminen on. Voiko laskeminen olla pelkkä lopputuloksensa? Onko 2 sama asia kuin 1+1 tai 2√4 tai (∞+2)-∞? Vastauksensa lopuksi hän toivoi filosofien harkitsevan tätä asiaa. Ryhdyin harkitsemaan.

Jos pelkkä lopputulos on ajattelua, objektiivinen data riittäisi ja asia voisi olla ajatteleva myös ilman ajan kulua. Mutta tietenkin tiedämme, että ajattelu on ajan myötä tapahtuva prosessi. Joten prosessi on erittäin olennaista ajattelulle, ollessaan ajattelu itse.

Tulokset ja data ovat vain ympäristömme vihjeitä, joiden avulla ihmiset voivat päätellä ajattelun tapahtuneen. Eli keskustellessaan suuri kielimalli läpäisee matkimispelin matkimalla ajatuksen tuloksia, muttei ajattelua itseään. Mutta onko sillä väliä, onko ajattelua tapahtunut, jos tulos on kuitenkin sama?

Vastaan kysymykseeni esimerkeillä: onko väliä pelattiinko jalkapalloa, kunhan tulostaululla lukee 1-3? Onko lukemisella väliä, kunhan kirja suljetaan? Onko viikolla väliä, kunhan sitä seuraa toinen?

Pelien sääntöjä muutetaan taajaan, jotta peli sujuisi tarkoituksen mukaisesti. Mutta se tarkoitus ei ole lukema 1-3, vaan pelin henki, se miltä peli pelatessa tuntuu. Tämän vuoksi sääntömuutokset voivat jakaa mielipiteitä, vaikka ne tuottaisivat entistä tehokkaammin ja tiheämmin tuloksia 1-3, sillä ne saattavat muuttaa pelin prosessia, joka on tärkeämpää kuin sen tulos. Pelin tulos on datamuotoinen vihje tapahtuneesta prosessista, ja tuloksella on meille väliä vain siinä määrin, kuin se kykenee kuvaamaan tuota prosessia. Tämän vuoksi esim. sopupelit vievät merkityksen koko peliltä, sillä tulos ei enää kuvaa sitä prosessia, johon tuloksen esittämä arvo oli sidottu.

Sopupelin lailla, myös keskusteleva kielimalli antaa tuloksen, jonka tuottamisprosessilla ei ole vastaanottajalle arvoa. Sopupeli voi tietenkin olla arvokas vedonlyöjälle, joka haluaa nähdä tulostaulujen täyttyvän kerta toisensa jälkeen tuloksesta 1-3. Samoin kielimallin keskustelut voivat olla arvokkaita sijoittajille, jotka haluavat ihmisten käyvän keskusteluja, jotka päätyvät ennalta määrättyyn lopputulokseen.

Myös ihmiset ovat toisilleen merkityksellisiä henkilöinä, joista heidän objektiiviset ominaisuutensa ovat vain vihjeitä.

Eli sanon, että kielimalli ajattelee silloin, kun ihmisille sen vastauksissa tärkeintä on se, mitä ne kertovat niihin päätyneestä prosessista.