Seuraavana Sarjakuva-Finlandia-ehdokasfinalistiteoslistalta arvioitavanani on Muista ilman meittiä sinä et olis yhtää mitään (Daada). Kyseessä on ansioituneen Marko Turusen viimeisin mittava sarjakuvaromaani. Turusen teoksista olen lukenut ADHD-Sheikki-sarjan ensimmäisen osan sekä Kotolan mies ja loinen -romaanin, ja näistä kolmesta kokemuksesta sanon kärkeen, että ne ovat kaikki olleet sisällöltään ihmeellisen erilaisia keskenään, mutta toteutukseltaan ihmeellisen samanlaisia. Aiheenamme oleva teos (MIMSEOYM) erottuu Turusen kirjojen joukosta erikoisella kannellaan, jossa mustaa pohjaa koristaa vain kullanhohtoinen kirjan nimi spektaakkelimaisen kömpelön näköiseksi tekstattuna.
Tuntuma
MIMSEOYM on tuhti kirja, jonka itsevarmat kovat kannet paljastavat 224 sivua Turusen sirolla viivalla ja hennoilla liukuvarjostuksilla toteutettua pop-taidemaista räväkkää sarjakuvakerrontaa.
Turunen tykkää selvästi leikitellä lukijan odotuksilla ja mielleyhtymillä, sillä hänen ihmishahmojensa ulkonäöt ovat visuaalista kutittelua: eläimiä, kasveja, esineitä, geometrisia muotoja, muualta tuttujen hahmojen visuaalisia sitaatteja, pastissinomaisia genrehahmojen karikatyyrejä.
Teos alkaa ulkonäöltään ja kerronnaltaan kummallisella tilanteella, jossa oudot antropomorfiset olennot seisovat maatilojen rajalla riitelemässä tonttien käytöstä ja rahtikontin sijainnin laillisuudesta. Absurdiusmylly saa lisää kierroksia, kun hahmot alkavat käydä todentuntuisen kiusalliseen käsikähmään ja uhkailevat toisiaan lakitoimilla, jotka kuulostavat siltä, että kirjoittaja oikeasti tietää miten maatiloja hoidetaan.
Tämä epäuskottavuuden ja uskottavuuden nitkuttelu sekä esityksen ja kerronnan epäsuhta saavat lukijan kuin varkain suspendaamaan disbeliefin, eli antautumaan kerronnan vietäväksi herkeämällä harkitsemasta!
Hahmo
Lukiessa pian huomaa, ettei hahmojen ihmeellisillä ulkoasuilla ole tarinan kannalta väliä, vaan ne ovat kuin Monopoli-lautapelin pelinappuloita: kenkiä, silitysrautoja, koiria, sormustimia ja kottikärryjä pitämässä paikkaa tarinan hahmoille.
MIMSEOYMin tarina on todella mukaansa tempaava! Sukupolvien välinen maatilan pikkumainen riita eskaloituu henkilökohtaisten kaunojen kasautuessa vuosikymmeneltä toiselle. Luonnehtisin tilanteita ja teemoja yleissuomalaiseksi omistusten, perimisen, perhesuhteiden ja puhumattomuuden setvimiseksi. Käänteitä ja hahmoja riittää kuin saippuaoopperassa, mutta Turunen kuljettaa takaumat ja kokemukset luontevasti surffaamalla tunteen ja merkityksen allolta seuraavalle.
Hahmojen pelinappulamaisilla ulkonäöillä on nähdäkseni tehtävänään saada lukija unohtamaan hahmon ”tiettyys”, ja täyttämään lukemaansa rohkeasti omilla tunteillaan. Kuten lautapelissä, nappula edustaa pelaajaansa, eikä nappulalla itsellään ole pyrkimyksiä.
Selkeästi tunnistettavat hahmot tekevät myös kuvakerronnasta sujuvaa ja lukuisista hahmoista viihdyttäviä ja helposti seurattavia. Jälleen kuin lautapelissä ikään.
Hahmojen toteutuksen voi myös lukea Turusen kerronnan taitonsa tiedostavana leuhkuutena. Ehkä hän haluaa näyttää pystyvänsä kertomaan koskettavan tarinan vaikka hilavitkuttimilla ja tättähäärillä, eikä kanteenkaan tarvitse kuin kirjoittaa jotain.
Tyylilaji
Kerronta muistuttaa tahdiltaan ja toteutukseltaan manga-sarjakuvia: pysähtyneitä hetkiä, joissa näkökulma kiertää hahmosta toiseen, hennolla viivalla hahmojen ilmeisiin ja reaktioihin keskittyvää sosiaalista kerrontaa ja tunteita käsitteleviä dramaattisia toimintakohtauksia. Tällainen sisäisen elämän visuaalinen esitys vie rutkasti sivuja, joten lukiessa oikeaa peukaloa saa pitää jatkuvassa sivunkääntövalmiudessa ja paksu kirja etenee rivakasti.
Turusen tyyliltä odotettava siro viiva, liukuvarjostukset sekä esineiden ja kehojen (ainakin käsien ja jalkojen) muotojen realistiset esitykset antavat kokonaisuudelle mekaanisen tuntuman, hieman kuin käyttöohjekirjojen surrealistisista unelmista. Toteutus jatkuu johdonmukaisesti kirjan läpi, eikä siinä teknisesti ottaen ole valitukselle sijaa.
Arvot
Kirja alkaa päähenkilö Petrin ja isänsä välisellä riidalla, jota lähdetään pohjustamaan takaumin. Kirjan alussa riita on naurettava, ja saa lukijan puistamaan päätään pikkutilojen pikkusieluisten pikkuviljelijöiden pikkumaisuudelle. Mutta kaikkien perheen sisäisiä kipeitäkin suhteita pohjustavien käänteiden jälkeen, kun riitaan lopulta palataan, on lukijakin sitä mieltä, että kyllä täällä takapihalla jonkun on saatava turpaansa.
MIMSEOYM leikittelee lukijan arvoilla ja tunteilla taidokkaasti, kertomalla vaikeista asioista silmän tasolta, vaikkakin koira- ja sipuliukkeleilla. Oikeita vastauksia ei teeskennellä olevan, muttei tekoja oikeuttavia vahvoja tunteita väistelläkään.
Näyttäminen ja kertominen
MIMSEOYM näyttää ikkunan lailla hieman kuin lautapelin pelinäkymän: kaikenlaisia tötteröitä edustamassa monimutkaisen kuvion etenemistä.
Ja tuo monimutkainen kuvio on mainio kertomus asioista, jotka lukija taatusti tunnistaa todellisten ihmisten välisestä elämästään. Lautapelissä pelattava peli on siis elämä.
4/5