Sarjakuva-Finlandia-palkintofinalistien joukosta mielestäni teknisesti upein on Joonas Järven esikoissarjakuva-albumi Uumen (Zum Teufel). Ensikohtaamiseni Järven sarjakuvien kanssa oli vuoden 2025 Tampere kupliin käytävälle ripustetussa näyttelyssä, jonka kuvat olivat niin huikean kauniita, että luin näyttelytyöt samalta seisomalta useampaan kertaan läpi. Ahmin siis hänen Uumen-teoksensa heti kun sain sen käsiini, ja nyt toistamiseen tätä arviota varten. Ja tämäpä onkin mielenkiintoinen kirja.
Tuntuma
Uumenen on suomentanut Antti Koivumäki, eli kirja lienee ollut alunperin jonkin muun kielinen, mutta en löytänyt tästä tietoa. Pystysuuntaan korkeista puhekuplista päätellen teos on ehkä alunperin ollut japaninkielinen. Taitosta ja ladonnasta saamme kiittää ja syyttää Marko Latva-Nikkolaa, jolle ojennan pienen risun mangapokkarien suomennoksia muistuttavasta tekstiladonnasta, sillä olisin halunnut nähdä ilmaisuvoimaisempaa kirjoituksen käyttöä. Mutta ehkä ratkaisu oli uskollinen alkuperäiselle.
128-sivuinen, kovakantinen ja kauttaaltaan mustavalkoinen kirja huokuu jonkinlaista etäistä mystisyyttä. Kannen vierasta maailmaa esittävät yksityiskohtia ja tunnelmaa tihkuvat jylhät maisemat toivat mieleeni animaatiolegenda Hayao Miyazakin Nausicaä-mangan, mutta black metalin tuntuisella kylmällä synkkyydellä. Tunnelmointiyhteyteni johtuvat toki omasta lukeneisuudestani, mutta voivat täsmätä tekijänkin lähtökohtiin, sillä Järvi on ollut mukana japanilaisessa sarjakuvakollektiivi KEKEKE:ssä, joten manga on hänelle taatusti tärkeää. Satun tietämään myös, että ”kekeke” on mangan ääniefekteissä käytetty onomatopoeia pahansuovalle käkätykselle, joten nimen perusteella oletan synkkien aiheiden olleen käsittelyssä muillakin kuin Järvellä.
Ryhdyttyäni lukemaan kirjaa, se alkoi lyhyen, rauhallisen intron jälkeen paiskomaan lukemista transsendentaalisista maisemista toisiin, mikä todellakin tuntui kuin metallimusiikin kuuntelulta. Tiheä, pointillistinen varjostustekniikka tuntui sähkökitaran surinalta, muotojen hyökkäävä määrä tuplabasarin kyyditykseltä ja mittakaavan psykedeeliset suhteet sinfonisten soitinraitojen hyörinältä. Uumen-nimi yhdessä toteutuksen tuntuman kanssa toi mieleeni Finntroll-yhtyeen teoskaima Ur djupet -albumin, jonka kertomassa ja kuvaamassa tarinassa niinikään laskeudutaan mielen ja maailman ytimeen ymmärtämään, kostamaan, kuolemaan ja syntymään uudelleen. Kunnon trippejä tuo musiikki- ja tämä sarjakuva-albumi.
Hahmo
Teos alkaa tilanteella, jossa syrjäisessä röttelössä elävän Daletin ainoa elinkumppani äiti kertoo lähtevänsä kohtalon sanelemalle tehtävälle tarujen Uumeneen. Myöhemmin yksin jäänyt nuori Dalet näkee munan muotoisen vuoren kohoavan taivaalle, hän ymmärtää äitinsä ennustukset ja singahtaa kuumailmapallolla ylös taivaisiin ja alas syvyyksiin.
Tuon tarkemmin hahmotuskykyä koettelevasta esityksestä ei hyväjä sanoin kuvailla, sillä siinä missä musiikki on kuultava äänestä, on Uumenen visuaalinen kerronta nähtävä kuvista.
Tyylilaji
Kuvalliset esitykset tarjoavat lukijan seurattavaksi tilallista, kerronnallista, tilanteellista ja kokemuksellista liiteltävää kuin musiikkiteoksen melodiat, rytmit, soinnit ja sävelet. Sarjakuvakerrontana tämä on ainakin minun lukeneisuudessani hyvin omaperäistä ja poikkeuksellista.
Dalet kohtaa hurjien crescendojen (en ole musiikintuntija, mutta voin termaista) välillä muita hahmoja, joiden dialogiosuudet tuntuivat minulle pysähtyneiltä kuin metallimusiikissakin käytetyt puherunoelmat. Eikä lukijan tarvitse soimata itseään jos ei pysy kärryillä, sillä hahmot itsekin ihmettelevät, kuinka vähän toistensa jutuista ymmärtävät.
Dalet saa matkaseurakseen Metti-otuksen, joka on kuin Barbapapojen maailmasta. Yhdessä he jatkavat kohti profetian Uumenta ja Perhotasta ja Kalmarosta ja köynnöksen hedelmän sisällä olleen Daletin luurangon sylistä tullutta pikkuruista koiraa, ja minä koko ajan mietin onko meneillään oleva tilanne yksi mahdollisista, koska Dalet oli kurottanut mustan hedelmän sisälle, menettänyt kätensä ja herännyt uudelleen kätensä kanssa, joten mitä tapahtui kädettömälle Daletille?
Arvot
Teoksen kirjaimellisia teemoja ovat matka, profetia, vanhemman kaipuu ja rohkeus tuntemattoman edessä. Kirjan itseään kyseenalaistava, mutta todella taidokkaana kiistattoman tahallinen esitystapa kutsuu lähestymään Dalet-lapsen matkaa transsendenttina kokemuksena, eli jonain, minkä kuvien välittämänä voi ymmärtää, mutta mitä kuvat eivät esitä. En tiedä tunteeko Järvi zen-buddhalaisuutta suoraan vai onko hän saanut sen vaikutteita laajemmin japanilaisesta kulttuurista, mutta tämä kokemuksen kautta kertominen on tapa, jota Järvi harjoittaa hienosti.
Näyttäminen ja kertominen
Uumen on kertakaikkiaan upea. Lähes jokaisen sivun voisi ripustaa yksin, kaksin, triptyykeissä tai alttaritauluissa silmiä ja mieltä hiveleväksi kuvataideteokseksi. Yhdessä ne muodostavat sarjakuvan, sellainen kuin se onkin. Mutta mitä se kertoi?
Kirja jätti oudon, tyhjän tunteen, mikä sai minut ajattelemaan, että ehkä tämä oli ennen kaikkea taideteos. Tai ehkä se pitää musiikkialbumin tavoin lukea muutaman kerran ennen kuin siihen ”pääsee sisään”. Toisella lukukerralla osasin ehkä jossain määrin olla piittaamatta hahmoista ja keskittymään Daletin matkan muotoon, joka on kiemurainen ja itseensä taittuva kuin käyrätorvi. Ehkä kolmannella lukukerralla tykkäänkin tästä ihan hulluna ja ryhdyn gatekeepaamaan sitä kuin metalligurut albumeita ”joista et varmaan ole kuullut” ja tuskin ymmärrät.
3/5