Kategoria: Arviot

Sarjakuva-Finlandia-palkintofinalistien joukosta mielestäni teknisesti upein on Joonas Järven esikoissarjakuva-albumi Uumen (Zum Teufel). Ensikohtaamiseni Järven sarjakuvien kanssa oli vuoden 2025 Tampere kupliin käytävälle ripustetussa näyttelyssä, jonka kuvat olivat niin huikean kauniita, että luin näyttelytyöt samalta seisomalta useampaan kertaan läpi. Ahmin siis hänen Uumen-teoksensa heti kun sain sen käsiini, ja nyt toistamiseen tätä arviota varten. Ja tämäpä onkin mielenkiintoinen kirja.

Tuntuma

Uumenen on suomentanut Antti Koivumäki, eli kirja lienee ollut alunperin jonkin muun kielinen, mutta en löytänyt tästä tietoa. Pystysuuntaan korkeista puhekuplista päätellen teos on ehkä alunperin ollut japaninkielinen. Taitosta ja ladonnasta saamme kiittää ja syyttää Marko Latva-Nikkolaa, jolle ojennan pienen risun mangapokkarien suomennoksia muistuttavasta tekstiladonnasta, sillä olisin halunnut nähdä ilmaisuvoimaisempaa kirjoituksen käyttöä. Mutta ehkä ratkaisu oli uskollinen alkuperäiselle.

128-sivuinen, kovakantinen ja kauttaaltaan mustavalkoinen kirja huokuu jonkinlaista etäistä mystisyyttä. Kannen vierasta maailmaa esittävät yksityiskohtia ja tunnelmaa tihkuvat jylhät maisemat toivat mieleeni animaatiolegenda Hayao Miyazakin Nausicaä-mangan, mutta black metalin tuntuisella kylmällä synkkyydellä. Tunnelmointiyhteyteni johtuvat toki omasta lukeneisuudestani, mutta voivat täsmätä tekijänkin lähtökohtiin, sillä Järvi on ollut mukana japanilaisessa sarjakuvakollektiivi KEKEKE:ssä, joten manga on hänelle taatusti tärkeää. Satun tietämään myös, että ”kekeke” on mangan ääniefekteissä käytetty onomatopoeia pahansuovalle käkätykselle, joten nimen perusteella oletan synkkien aiheiden olleen käsittelyssä muillakin kuin Järvellä.

Ryhdyttyäni lukemaan kirjaa, se alkoi lyhyen, rauhallisen intron jälkeen paiskomaan lukemista transsendentaalisista maisemista toisiin, mikä todellakin tuntui kuin metallimusiikin kuuntelulta. Tiheä, pointillistinen varjostustekniikka tuntui sähkökitaran surinalta, muotojen hyökkäävä määrä tuplabasarin kyyditykseltä ja mittakaavan psykedeeliset suhteet sinfonisten soitinraitojen hyörinältä. Uumen-nimi yhdessä toteutuksen tuntuman kanssa toi mieleeni Finntroll-yhtyeen teoskaima Ur djupet -albumin, jonka kertomassa ja kuvaamassa tarinassa niinikään laskeudutaan mielen ja maailman ytimeen ymmärtämään, kostamaan, kuolemaan ja syntymään uudelleen. Kunnon trippejä tuo musiikki- ja tämä sarjakuva-albumi.

Hahmo

Teos alkaa tilanteella, jossa syrjäisessä röttelössä elävän Daletin ainoa elinkumppani äiti kertoo lähtevänsä kohtalon sanelemalle tehtävälle tarujen Uumeneen. Myöhemmin yksin jäänyt nuori Dalet näkee munan muotoisen vuoren kohoavan taivaalle, hän ymmärtää äitinsä ennustukset ja singahtaa kuumailmapallolla ylös taivaisiin ja alas syvyyksiin.

Tuon tarkemmin hahmotuskykyä koettelevasta esityksestä ei hyväjä sanoin kuvailla, sillä siinä missä musiikki on kuultava äänestä, on Uumenen visuaalinen kerronta nähtävä kuvista.

Tyylilaji

Kuvalliset esitykset tarjoavat lukijan seurattavaksi tilallista, kerronnallista, tilanteellista ja kokemuksellista liiteltävää kuin musiikkiteoksen melodiat, rytmit, soinnit ja sävelet. Sarjakuvakerrontana tämä on ainakin minun lukeneisuudessani hyvin omaperäistä ja poikkeuksellista.

Dalet kohtaa hurjien crescendojen (en ole musiikintuntija, mutta voin termaista) välillä muita hahmoja, joiden dialogiosuudet tuntuivat minulle pysähtyneiltä kuin metallimusiikissakin käytetyt puherunoelmat. Eikä lukijan tarvitse soimata itseään jos ei pysy kärryillä, sillä hahmot itsekin ihmettelevät, kuinka vähän toistensa jutuista ymmärtävät.

Dalet saa matkaseurakseen Metti-otuksen, joka on kuin Barbapapojen maailmasta. Yhdessä he jatkavat kohti profetian Uumenta ja Perhotasta ja Kalmarosta ja köynnöksen hedelmän sisällä olleen Daletin luurangon sylistä tullutta pikkuruista koiraa, ja minä koko ajan mietin onko meneillään oleva tilanne yksi mahdollisista, koska Dalet oli kurottanut mustan hedelmän sisälle, menettänyt kätensä ja herännyt uudelleen kätensä kanssa, joten mitä tapahtui kädettömälle Daletille?

Arvot

Teoksen kirjaimellisia teemoja ovat matka, profetia, vanhemman kaipuu ja rohkeus tuntemattoman edessä. Kirjan itseään kyseenalaistava, mutta todella taidokkaana kiistattoman tahallinen esitystapa kutsuu lähestymään Dalet-lapsen matkaa transsendenttina kokemuksena, eli jonain, minkä kuvien välittämänä voi ymmärtää, mutta mitä kuvat eivät esitä. En tiedä tunteeko Järvi zen-buddhalaisuutta suoraan vai onko hän saanut sen vaikutteita laajemmin japanilaisesta kulttuurista, mutta tämä kokemuksen kautta kertominen on tapa, jota Järvi harjoittaa hienosti.

Näyttäminen ja kertominen

Uumen on kertakaikkiaan upea. Lähes jokaisen sivun voisi ripustaa yksin, kaksin, triptyykeissä tai alttaritauluissa silmiä ja mieltä hiveleväksi kuvataideteokseksi. Yhdessä ne muodostavat sarjakuvan, sellainen kuin se onkin. Mutta mitä se kertoi?

Kirja jätti oudon, tyhjän tunteen, mikä sai minut ajattelemaan, että ehkä tämä oli ennen kaikkea taideteos. Tai ehkä se pitää musiikkialbumin tavoin lukea muutaman kerran ennen kuin siihen ”pääsee sisään”. Toisella lukukerralla osasin ehkä jossain määrin olla piittaamatta hahmoista ja keskittymään Daletin matkan muotoon, joka on kiemurainen ja itseensä taittuva kuin käyrätorvi. Ehkä kolmannella lukukerralla tykkäänkin tästä ihan hulluna ja ryhdyn gatekeepaamaan sitä kuin metalligurut albumeita ”joista et varmaan ole kuullut” ja tuskin ymmärrät.

3/5

→ sarjakuvakauppa.fi

Tämän vuotinen Sarjakuva-Finlandia-palkinto myönnettiin tosiaan männäviikon Tampere Kuplii -festivaalien yhteydessä Matti Hagelbergin Vajoava Ateneum 2 -teokselle, onneksi olkoon! Kuten 73:sta ehdokkaasta 72:n tapauksessa, myöskään Jukka Tilsan Tomaatinlohkoja -sarjakuva-albumi ei ole Sarjakuva-Finlandia-palkittu, mutta siitä johtuen vähemmin jonotuksin saatavilla myymälöistä ja kirjastoista.

Luulen tienneeni J. Tilsan aina, mikä on mahdollista, sillä hänen sarjakuviaan on julkaistu jo ennen syntymääni. Olen saattanut törmätä hänen teoksiinsa mm. Maaseudun tulevaisuus -lehdessä, Rytmi-lehdessä, Helsingin Sanomissa tai sen Nyt-liitteessä. Lehtien ohella todennäköisiä törmättyjä ovat voineet olla Suuren Kurpitsan kustantamat kokoelma-albumit vuosikymmenten varrelta.

Tomaatinlohkoja on kuitenkin ensimmäinen Tilsan albumi, jonka istun asioikseni lukemaan alusta loppuun! Siitäkin kiitos Sarjakuva-Finlandia-finalistivalikoiman yleissivistävälle vaikutukselle.

Tuntuma

Teknisiltä ominaisuuksiltaan Tomaatinlohkoja on tämänkertaisten finalistiteosten vaatimattomin. Paperivalinnaltaan oivalliset 56 värisivua liimasidottuna napakkaan kanteen eivät anna ymmärtää sisältävänsä polvia notkauttavaa kokemusta, joten ne herättävät juuri sopivat odotukset. Kevyt, nokkela ja metakerronnallinen tyyli ilmenee varmoin ottein läpi teoksen niin lennokkaissa viivoissa, lupsakassa tekstauksessa kuin itselleenkin naureskelevissa sanaleikeissä.

Tomaatinlohkoja herättelee minussa samoja tuntemuksia kuin harmillisesti olohuoneiden pöydiltä vähentyneet vitsikirjat aikoinaan. Luvassa on kepeitä kaskuja sanan, kuvan ja kirjataiton yhteisleikin kielellä!

Hahmo

Myönnän, että tätä albumia lukiessani myönsin aliarvioineeni sen. Purskahtelin nauruun useita kertoja, joten huumoriteoksena se on kiistattoman onnistunut!

Albumi koostuu kirjavasta kimarasta sivun tai muutaman tarinoita, joita yhdistävät piirrostyyli, noccelat canaleicit ja toisinaan toistuvat hahmot. Varsinaista päähenkilöä tai tarinan kaarta teoksessa ei ole, vaan Tilsa kasaa kunkin kaskun semanttiset osaset vitsinikkarin verstaan varastostaan.

Perinteikkyys on hyvä sana monen Tomaatinlohkojan piirteen kuvailuun. Sarjakuvallinen toteutus, kaskujen rakenne ja niiden käsittelemät teemat ovat tyylilajilleen perinteikkäitä.

Kuvien esityksissä televisiot ovat laatikoita, poliiseilla on koppalakit, kassakoneessa on kampi ja kulkurilla on knalli. Yksinkertaisen esityksen on usein tarkoitus olla helppoa tunnistaa, mutta edellä mainitut tosimaailmaa esittäneet ikoniset merkit ovat muuttuneet esitystavan perinteikkyyden myötä opituiksi symbolisiksi merkeiksi, sillä knallipäistä kulkuria tai kammellista kassakonetta on sukupolviin harva nähnyt muualla kuin sarjakuvissa.

Kaskut sisältävät myös paljon pop-kulttuurin viittauksia mm. Bob Dylaniin, Roger Milleriin, Pelle Miljoonaan, Leonard Coheniin, Hurriganesiin, Cadillac-avoautoon, James Bondiin ja Clark Kentiin. Tämän aikalaiskulttuurin perusteella tarinoiden voisi päätellä tapahtuvan 1960-1980 -lukujen välillä. Poikkeuksena sisältönsä tälle vuosituhannelle ankkuroiva tarina, jossa mainitaan vuonna 2000 syntynyt Kalle Rovanperä.

Tyylilaji

Tilsan kerronnan tyylille ominaista on jatkuva odotusten herättäminen ja kyseenalaistaminen. Esimerkiksi autiosaarella nököttävän ihmishahmon visuaalinen skeema herättää lukijan mielleyhtymistä odotuksia, jotka kyseenalaistetaan sillä, että saari kirjoitetaankin caari ja hahmot ryhtyvät keskustelemaan kirjoitusasun merkityksestä. Sanan caari voisi lukea saaren ohella kuin kaari, eikä sitä tarvitse mainita sanallisesti, sillä laskuveden tullen saari paljastaa kaarevan muotonsa, mutta hahmo selittääkin caaren olevan c-kirjaimen muotoinen. C-kirjaimen, kuten ”Amerikassa törröttävässä Hollywood-sanassa”, jossa ei ole c-kirjainta, koska kyseinen c-kirjain on kertomuksen kuvaamana caarena.

Olen ottanut pohtiakseni lukuisia zen-buddhalaisuuden harjoittamisessa käytettyjä kōan-kertomuksia, joiden tarkoitus on löytää ja näyttää loogisen ajattelun rajat, ja kannustaa etsimään kokemuksellisia vastauksia sanojen tuolta puolen. Tilsan moniulotteiset monimediakaskut herättivät siis tuttuja tuntemuksia paitsi vitsikirjojen lukemisesta, myös elämänkatsomuksellisen viisauden etsinnästä.

Arvot

Lyhyet tarinat avaavat ja sulkevat aiheita lähes armottomasti: hahmot joutuvat hengenvaaraan, kohtaavat väkivaltaa, tarttuvat aseisiin, joutuvat vankilaan, tulevat käärmeen puremaksi ja tahtomattaan alastomana kuvatuiksi. Kaikki tämä tapahtuu kuitenkin turvallisesti kuvassa näytetyn maailman ulkopuolisen kerronnan ehdoin, jonka mielivallan mukaan mikä tahansa on kuvissa mahdollista. Ja kun kaikki on mahdollista, mikään ei oikeastaan ole väärinkään.

Tunnelma pysyy kevyenä ja kirja tapahtuu kuvaamiensa tilanteiden sijaan metasarjakuvalle ominaisesti jossain teoksen ja lukijan välillä. Lukeminen vaatii siis lukijalta jatkuvaa hoksottimien käyttöä, ja tuntuu paikoin kuin sanaristikoiden pähkäilyltä.

Vitsikirjojen ja kōan-kertomusten lisäksi tämä kirja tuo muistoistani lapsuuden pitkät iltapäivät kesämökillä vanhojen Apu-lehtien sanaristikoiden parissa.

Näyttäminen ja kertominen

Sikäli kun kuvien näyttämät tilanteet ovat alisteisia kerronnalle, joka on alisteista kirjoituksen muotoseikkojen muodostamalle hassuttelulle, Tomaatinlohkoja on mainio esimerkki metasarjakuvasta, jossa niin tekijä kuin lukija ovat alusta loppuun tietoisia siitä, että heidän välillään on sarjakuva.

Tomaatinlohkoja ei siis ole suurta fiktiota, vaan pientä faktaa. Todellinen sarjakuva.

3/5

→ sarjakuvakauppa.fi

Sarjakuva-Finlandia-finalistien joukosta löytyy myös Taneli Kempin ”omaelämänkerrallinen teos laihdutuskulttuurin haitoista ja herkästä lapsen ja aikuisen mielestä” Kerrosten välistä (Zum Teufel). Siinä missä niin ikään omaelämänkerrallinen finalistiteos Wilmanpilaaja kuvaa sisäisen kokemuksen ajoin vääristämää ulkopuolista todellisuutta, Kerrosten välistä kuvaa ulkoisten vaikutusten vääristämää sisäistä kokemusta. Näin tulkinnallisesta ja keskustelevasta teoksesta ei objektiivisin havainnoin paljoa tuumata, joten teosta ei auta kuin ryhtyä lukemaan!

Tuntuma

Teoksen kansi virittää voimakkaan tunnelman kuvituksella kertojahahmon kehosta irvikuvamaisena muotokuvana. Kirjan nimi Kerrosten välistä yksin kertoo kertovansa jotain, mitä ei tutkimatta löydä. Yhdistettynä kehon kuvaukseen, joka osin näyttää sulavan ja olevan erilaisten muotojen ja esineiden runtelemana nimi luo mielleyhtymiä kehon ja mielen kerroksiin. Hahmon rinnalla löytyvät malja sekä miekka, hautakivi ja kohtalokkaissa yhteyksissä infernaalisiksi tulkittavat liekit. Hahmo vaikuttaa olevan maljasta valuvan aineen kuristuksissa, ja tämä aine muodostaa myös kuvalle kehykset, jonka kulmia koristavat pääkallomaiset pikaruoat. Kehystettyä kuvaa kehystävät myös punaiset arpimaiset kuviot, joiden sisään teoksen tiedot on kirjoitettu niin etu- kuin takakannessa.

Kansikuvitus ansaitsee huomion, sillä se esittää kirjan teemat, aiheet ja niiden väliset suhteet varsin osuvasti! Luvassa on kokijansa kertomaa kuvotusta, häpeää, vääryyttä, yksinäisyyttä ja kehollista kauhua. Nuo tunteet kirja minulle välitti.

Tenhoava kansi saa lukemisen alkamaan jo ennen kirjan avaamista, eikä 160-sivuista, kovakantista ja laadukasta kirjaa ehkä käsissään huomaakaan, kun kerronta on jo vienyt mennessään.

Hahmo

Kemppi kertoo kirjan tekemisen alkaneen merkityksellisestä Tarot-korttien luennasta. Korttien luenta on minulle tuttua, joten tunnistin kirjan läpi erilaisia viittauksia korttien kuvitusten merkityksiin, vaikkei tuota nimenomaista luentaa sen enempää avatakaan. Tärkeään osaan pääsevät kuitenkin pienten arkanoiden miekat ja maljat, jotka kenties kuvaavat loogisen miekan iskeytymistä tunteiden maljaan, kun aikuinen Kemppi lähtee tutustumaan raivokkaaseen sisäiseen lapseensa.

Kuten takakansikin julistaa, lapsuudesta alkaneiden vääryyksien jälkeen päähenkilö sanoo ”Mä en halua laihduttaa. Mä haluan kostaa.”

Lause on mielestäni mahtava summaus koko kirjalle, sillä siinä yhteiskunnan painostuksen objektiksi joutunut laihduttaja tarttuu piiskurin raipasta kiinni ja muuttuu kostoa vannovaksi subjektiksi!

Supersankarisarjakuvien ystävät ymmärtävät tunteisiin kyntensä iskevän origin storyn päälle, ja miekkaan tarttuva Kemppi on kuin lapsuuden ja aikuisuuden välitilan riepottelema voimansa löytävä sankari.

Päähenkilö kuvailee alakouluiästä alkanutta kirjaimellisesti järjestelmällistä laihduttamiseen painostamista koululta, vanhemmilta ja elämänsä aikuisilta. Hän sai kehuja laihtuessaan ja syyllistystä lihoessaan, joten laihuuden hyvyys ja lihavuuden pahuus iskostettiin sumeilematta lapsen mieleen. Ei siis ihmekään, että teini-iässä hän osasi pysytellä laihana saadakseen hyväksyntää. Tragedian päälle traagisena käänteenä päähenkilöltä diagnosoitiin tauti, jonka lääkitys aiheutti painon nousua. Lääkityksen tervehdyttämänä hän voi paremmin kuin koskaan, mutta hän sai avointa paheksuntaa lihonneesta kehostaan. Tämä johti päähenkilön huomaamaan, että sairas ja laiha on hyväksyttävämpi kuin terve ja lihava.

Tyylilaji

Tarot-korttien symbolinen kuvitustapa käy toteutuksessa ansiokasta vuoropuhelua sarjakuvakerronnan perinteiden kanssa. Hahmojen kehojen asennot ja asioiden sommitelmat eivät ensisijaisesti näytä todellisia tilanteita, vaan kertovat symbolisesti tunteista ja asioiden suhteista. Punaisena lankana kirjan läpi toimii kertojan ääni, kun Kemppi jakaa kirjan ensimmäisellä puolikkaalla lapsuuden kokemuksiaan laihdutuskulttuurin iskostamisesta ja toisella puolikkaalla aikuisuuden kokemuksiaan laihdutuskulttuurin seurauksista seurustelussa ja parisuhteissa.

Laihuuden ja lihavuuden dikotomia asettuu seurustelussa merkitysrakenteeseen useiden muiden kahtiajakojen kanssa: feminiininen ja maskuliininen, ihailtava ja paheksuttava, haluttava ja välteltävä, turvallinen ja haitallinen. Kemppi valaisee, kuinka näiden erilaiset yhdistelmät voivat olla vaikeita hyväksyä, kuten lihava ja femme tai laiha ja turvallinen. Näkökulma on raikas ja puhutteleva katsaus seurustelukulttuurin pelkoihin ja odotuksiin.

Kirjassa ei ole sivunumeroita, mutta dokumenttielokuvan tuntuisen sujuvan tahdin vuoksi kirjanmerkkiäkään tuskin tarvitsee, kun teoksen ahmaisee istumalta.

Arvot

Takakansi kertoo kirjan olevan yhteiskuntakriittinen, ja tosiaan, laihuusihanteen kokoiseen aiheeseen pureutuminen johdattaa tarkastelemaan rakenteita kodista kouluun ja somesta seurakuntaan.

Kirjan kuvitusten ansiokkaasti näyttämä irvokkuus heijastaa niin lasten kuin aikuisten julman kohtelun irvokkuutta. Laihdutus nähdään arvokkaaseen laihuuteen pyrkivänä osallistumisena yhteiseen parempaan, kun taas laihduttamattomuus ja lihavuus ovat itsekästä luovuttamista. Tietenkään objektiivisessa todellisuudessa lihavuus ja laihuus eivät yksilössä korreloi itsekkyyden, osallistumisen, uutteruuden tai hyvyyden kanssa, mutta ne ovat monien muiden kehojen piirteiden tavoin voimakkaita symboleita, jotka valitettavasti toistamiemme myyttien ja tarinoiden myötä saavat näitä mytologisia ominaisuuksia. Yhteisöämme riivaavasta onnistuneen laihan ja epäonnistuneen lihavan myytistä kärsitään siis mitä moninaisimmilla tavoilla.

Yhteisiin myytteihin tarraudutaan tyrskyissä kuin pelastusrenkaaseen, joten tämän kirjan lukeminen tai sen aiheista puhuminen saa monet taatusti puhaltamaan pelastuspilliin ja naputtamaan S.O.S:ää, sillä kyse on kulttuurin runkorakenteesta, jota ei noin vain pistetä remonttiin. Mutta tämän kirjan tekemä tervaus on todellakin tarpeen, jos haluamme pitää allegorian kulttuurin aluksen merikelpoisena!

Näyttäminen ja kertominen

Kirja näyttää ja kertoo Kempin kokemuksista ihailtavassa yhteispelissä kuvien paljastamien painajaisnäkymien sekä henkilökohtaisen ja rohkean viestin välillä.

Kokonaisuuden viesti kohdata kipeät vaikeudet ja sisuuntua niiden myötä on erittäin puhutteleva ja herättää monenlaisia tunteita. Kirja on siis erittäin merkityksekäs ja kolahti myös minuun henkilökohtaisesti, kun peilailin lukiessa omia kokemuksiani laihdutuskulttuurin ja epäreilujen odotusten kanssa.

Sylvester Stallonen nyrkkeilijähahmo Rocky Balboaa lainaten ”You, me, or nobody is gonna hit as hard as life. But it ain’t about how hard ya hit. It’s about how hard you can get hit and keep moving forward.”

5/5

→ sarjakuvakauppa.fi

Sarjakuva-Finlandia-finalistien joukosta löytyy myös Riika Ruottisen viimeisin omaelämänkerrallinen sarjakuvateos Wilmanpilaaja (Zum Teufel). Ruottinen on julkaissut aiemminkin arkisen tosielämän epäkohtia valaisevia teoksia, joista sijaisopettajan työtä kriittisesti käsittelevää teosta Porno sijainen (Pokuto) voisi pitää sarjassa Wilmanpilaajan edeltäjänä. Kirjat ovat kuitenkin omia kokonaisuuksiaan, vaikka tyyli niin lähestymistavassa kuin aiheessa ja toteutuksessa on hyvin samanlainen. Tiedossa on siis opettajan arkea opettajan näkökulmastaan esittelemänä kahvitahroineen kaikkineen!

Tuntuma

Wilmanpilaaja on pehmeäkantinen ja 212-sivuinen B5-kokoinen modernin sarjakuvaromaanin tuntuinen kirja. Esineenä kirjan laatu on kohdillaan ja kannen kiiltolakkaukset kielivät tuotannon välittävän tekeleistään.

Ruottisen kirjoja yhdistävä vesivärien ja huopakynän käyttö välittää käsintekemisen tuntua. Esityksen tunnelmallinen vaatimattomuus ja vesivärille ominainen nuhjuisuus (kriittiseen sävyyn epäkohtia ja epäselvyyttä esittävä muodon hajanaisuus) liittävät kerronnan paperin ulkopuoliseen todellisuuteen, kun piirrokset näyttävät todellisen ihmisen todellisesti piirtämiltä. Piirustukset siis näyttävät piirustuksilta, jolloin ne ovat sitä miltä näyttävät, eli ovat autenttisia. Tyyli sopii hyvin omaelämänkerralliseen kerrontaan.

Kirja koostuu suurin kuvituksin erotelluista lyhyemmistä tilanteista, jotka kukin esittävät jonkin keskustelun, epäkohdan, tunteen tai käänteen. Kulloiseenkin tilanteeseen pääsee siis keskittymään, mutta kokonaisuus muodostaa arkisten näkymien tilkkutäkin.

Hahmo

Ruottisen itseään esittävä hahmo on uskottava. Ainakaan minusta ei tunnu, että hän olisi esityksessään tai kerronnassaan sensaatiohakuinen tai sievistelevä, vaikka olen kuullut sanottavan, että ”kirja kuvaa hyvin opettajan arkea, mutta siitä jätettiin kaikki mukavat asiat pois”.

Toisinaan asioita esitetään Ruottisen hahmon näkökulmasta, toisinaan hänen ulkopuoleltaan. Usein kuvallinen esitys näyttää Ruottisen sisäistä elämää, kuvaten esim. tunnelmaa värityksellä tai hänen tasapainoon vaikuttavia terveysongelmia muodon hajoamisella.

Muita hahmoja kirjassa on kokonaisen koulun verran, eikä heitä esitellä enempää, kuin arkinen tilanne puhelimeen vastatessa, auton kyydissä tai opettajan huoneessa todella esittelisi. Lukija pääsee tutustumaan lähinnä Ruottiseen, joka lienee tuo kirjan nimen esittelemä Wilmanpilaaja. Kirja siis kutsuu näkemään opettajan maailman nimenomaan hänen hartiansa yli.

Tyylilaji

Tositapahtumiin perustuva, omaelämänkerrallinen ja päiväkirjamainen sarjakuva on ollut viimevuosina huikeassa nousussa niin määrässä kuin laadussa. Olen tykännyt ajatella, että nousu johtuu sosiaalisen median oletusarvoisena mediana toimivan ikään kuin peilinä, joka kannustaa meitä tarkastelemaan itseämme, ja tekee meistä itsellemme uutisia ja ajankohtaisaiheita. Eikä siinä mitään, muut mediat reagoivat siis siihen, että meitä kiinnostaa kokemus minuudesta, jonka läpi kaikki muu esitetään. Ja siksi meillä on tuosta asetelmasta lähteviä hyviä sarjakuvaromaaneja!

Sarjakuvakerronta ja tyylikeinot ovat Ruottiselta aiempien teostensa tapaan hallussa, ja lukeminen sujuu rattoisasti. Rosoinen, kriittinen lähestyminen ja kerronta tuo mieleeni Derf Backderfin omaelämänkerrallisen Trashed-teoksen, jossa hän kertoo työstään roskakuskina. Mutta siinä missä toteutukseltaan Backderf tulee amerikkalaisen undergroud-sarjakuvan perinteestä, Ruottisen jälki tuo mieleeni Limingan taidekoulun arkea arkisesti kuvaavan sarjakuvapäiväkirjanpidon perinteen.

Arvot

Koska kirjan aiheena on Ruottinen itse, ei taiteilijan esittelykään jää kirjan välittämän kertomuksen ulkopuolelle. Ruottinen esitellään kirjan kansilehdellä ”duunariopettajana”, mikä sai minut miettimään, miksei vain opettajana? Duunariopettajan vastakohta lienee porvariopettaja, mikä luo vahvan ja historiallisen mielikuvan, joten tämän ajatuslenkin kautta duunariuden maininta tuntuu perustellulta.

Kirjan kuvaamassa arjen todellisuudessa on läsnä työn tekemisen ja työläisyyden määrittämä suhde yhteiskuntaan: mitä työn tekijältä vaaditaan ja mitä edellytetään? Mitä yhteisöltä ja sen valta-asemissa olevilta vaaditaan ja edellytetään? Koulukin on yhteisö, jonka sisällä oppilailla perheineen ja henkilökunnalla virkoineen on toisiinsa suhteessa valtaa ja vastuita.

Kirjan nimessä mainittu Wilma on (ainakin) henkilökunnan viestikanava oppilaiden perheille, joka on valtakunnallisena rakenteena koko koulun välisiä suhteita määrittelevä tekijä. Opettajat erottuvat toisistaan sillä, miten he käyttävät Wilmaa ja suhtautuvat siihen, ja myös oppilaiden perheet odottavat ja vaativat Wilman käytöltä eri asioita. Itse Wilma ei tässä kirjassa ole kovin keskeisessä asemassa, mutta päähenkilön profiloiminen Wilmanpilaajaksi on naseva kuvaus hänen suhteestaan ympäröivään yhteisöön ja yhteiskuntaan!

Näyttäminen ja kertominen

Kun teos sekä piirrosjäljeltään näyttää että sarjakuvan keinoin kertoo Ruottisen kokemuksista, kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, mitä sarjakuvalta sopiikin toivoa!

Tilanteiden pilkahdusten tilkkutäkki jättää kuitenkin varpaat paljaaksi, sillä tältä kokonaisuudelta olisi voinut toivoa vahvempaa viestiä tai suorempaa sanomaa.

Wilmanpilaaja on suositeltava lukukokemus, varsinkin jos opettajan arki kiinnostaa!

3/5

→ sarjakuvakauppa.fi

Seuraavana Sarjakuva-Finlandia-ehdokasfinalistiteoslistalta arvioitavanani on Muista ilman meittiä sinä et olis yhtää mitään (Daada). Kyseessä on ansioituneen Marko Turusen viimeisin mittava sarjakuvaromaani. Turusen teoksista olen lukenut ADHD-Sheikki-sarjan ensimmäisen osan sekä Kotolan mies ja loinen -romaanin, ja näistä kolmesta kokemuksesta sanon kärkeen, että ne ovat kaikki olleet sisällöltään ihmeellisen erilaisia keskenään, mutta toteutukseltaan ihmeellisen samanlaisia. Aiheenamme oleva teos (MIMSEOYM) erottuu Turusen kirjojen joukosta erikoisella kannellaan, jossa mustaa pohjaa koristaa vain kullanhohtoinen kirjan nimi spektaakkelimaisen kömpelön näköiseksi tekstattuna.

Tuntuma

MIMSEOYM on tuhti kirja, jonka itsevarmat kovat kannet paljastavat 224 sivua Turusen sirolla viivalla ja hennoilla liukuvarjostuksilla toteutettua pop-taidemaista räväkkää sarjakuvakerrontaa.

Turunen tykkää selvästi leikitellä lukijan odotuksilla ja mielleyhtymillä, sillä hänen ihmishahmojensa ulkonäöt ovat visuaalista kutittelua: eläimiä, kasveja, esineitä, geometrisia muotoja, muualta tuttujen hahmojen visuaalisia sitaatteja, pastissinomaisia genrehahmojen karikatyyrejä.

Teos alkaa ulkonäöltään ja kerronnaltaan kummallisella tilanteella, jossa oudot antropomorfiset olennot seisovat maatilojen rajalla riitelemässä tonttien käytöstä ja rahtikontin sijainnin laillisuudesta. Absurdiusmylly saa lisää kierroksia, kun hahmot alkavat käydä todentuntuisen kiusalliseen käsikähmään ja uhkailevat toisiaan lakitoimilla, jotka kuulostavat siltä, että kirjoittaja oikeasti tietää miten maatiloja hoidetaan.

Tämä epäuskottavuuden ja uskottavuuden nitkuttelu sekä esityksen ja kerronnan epäsuhta saavat lukijan kuin varkain suspendaamaan disbeliefin, eli antautumaan kerronnan vietäväksi herkeämällä harkitsemasta!

Hahmo

Lukiessa pian huomaa, ettei hahmojen ihmeellisillä ulkoasuilla ole tarinan kannalta väliä, vaan ne ovat kuin Monopoli-lautapelin pelinappuloita: kenkiä, silitysrautoja, koiria, sormustimia ja kottikärryjä pitämässä paikkaa tarinan hahmoille.

MIMSEOYMin tarina on todella mukaansa tempaava! Sukupolvien välinen maatilan pikkumainen riita eskaloituu henkilökohtaisten kaunojen kasautuessa vuosikymmeneltä toiselle. Luonnehtisin tilanteita ja teemoja yleissuomalaiseksi omistusten, perimisen, perhesuhteiden ja puhumattomuuden setvimiseksi. Käänteitä ja hahmoja riittää kuin saippuaoopperassa, mutta Turunen kuljettaa takaumat ja kokemukset luontevasti surffaamalla tunteen ja merkityksen allolta seuraavalle.

Hahmojen pelinappulamaisilla ulkonäöillä on nähdäkseni tehtävänään saada lukija unohtamaan hahmon ”tiettyys”, ja täyttämään lukemaansa rohkeasti omilla tunteillaan. Kuten lautapelissä, nappula edustaa pelaajaansa, eikä nappulalla itsellään ole pyrkimyksiä.

Selkeästi tunnistettavat hahmot tekevät myös kuvakerronnasta sujuvaa ja lukuisista hahmoista viihdyttäviä ja helposti seurattavia. Jälleen kuin lautapelissä ikään.

Hahmojen toteutuksen voi myös lukea Turusen kerronnan taitonsa tiedostavana leuhkuutena. Ehkä hän haluaa näyttää pystyvänsä kertomaan koskettavan tarinan vaikka hilavitkuttimilla ja tättähäärillä, eikä kanteenkaan tarvitse kuin kirjoittaa jotain.

Tyylilaji

Kerronta muistuttaa tahdiltaan ja toteutukseltaan manga-sarjakuvia: pysähtyneitä hetkiä, joissa näkökulma kiertää hahmosta toiseen, hennolla viivalla hahmojen ilmeisiin ja reaktioihin keskittyvää sosiaalista kerrontaa ja tunteita käsitteleviä dramaattisia toimintakohtauksia. Tällainen sisäisen elämän visuaalinen esitys vie rutkasti sivuja, joten lukiessa oikeaa peukaloa saa pitää jatkuvassa sivunkääntövalmiudessa ja paksu kirja etenee rivakasti.

Turusen tyyliltä odotettava siro viiva, liukuvarjostukset sekä esineiden ja kehojen (ainakin käsien ja jalkojen) muotojen realistiset esitykset antavat kokonaisuudelle mekaanisen tuntuman, hieman kuin käyttöohjekirjojen surrealistisista unelmista. Toteutus jatkuu johdonmukaisesti kirjan läpi, eikä siinä teknisesti ottaen ole valitukselle sijaa.

Arvot

Kirja alkaa päähenkilö Petrin ja isänsä välisellä riidalla, jota lähdetään pohjustamaan takaumin. Kirjan alussa riita on naurettava, ja saa lukijan puistamaan päätään pikkutilojen pikkusieluisten pikkuviljelijöiden pikkumaisuudelle. Mutta kaikkien perheen sisäisiä kipeitäkin suhteita pohjustavien käänteiden jälkeen, kun riitaan lopulta palataan, on lukijakin sitä mieltä, että kyllä täällä takapihalla jonkun on saatava turpaansa.

MIMSEOYM leikittelee lukijan arvoilla ja tunteilla taidokkaasti, kertomalla vaikeista asioista silmän tasolta, vaikkakin koira- ja sipuliukkeleilla. Oikeita vastauksia ei teeskennellä olevan, muttei tekoja oikeuttavia vahvoja tunteita väistelläkään.

Näyttäminen ja kertominen

MIMSEOYM näyttää ikkunan lailla hieman kuin lautapelin pelinäkymän: kaikenlaisia tötteröitä edustamassa monimutkaisen kuvion etenemistä.

Ja tuo monimutkainen kuvio on mainio kertomus asioista, jotka lukija taatusti tunnistaa todellisten ihmisten välisestä elämästään. Lautapelissä pelattava peli on siis elämä.

4/5

→ sarjakuvakauppa.fi

Nyt ja lähitulevaisuudessa kirjoitan blogiini arvioita Sarjakuva-Finlandia-palkinnon 2026 ehdokkaista!

Vuoden 2026 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon finalistien kärkikymmeniköstä löytyy historiallinen henkilötarina Eugen ja Sigrid (Suuri Kurpitsa). Sarjakuvaromaani on lehtien satiiripiirroksistaan ja mm. Häjyt-strippisarjastaan tunnetun Timo Mäkelän kynästä. Mäkelän varma ja piirteikäs kasvojen tulkinta pääsee ansaitulle kunniapaikalle kirjan kanteen ja on teoksen parhaita anteja. Kirja kertoo nimensä mukaisesti Schaumanin sisaruksista, jotka olivat mukana Suomen itsenäistymisen käännekohdissa. Käänteistä väkevin on, kun Eugen Schauman murhasi venäläisen kenraali Nikolai Bobrikovin. Kirjan tarina kerrotaan taidemaalari Sigrid Schaumanin silmin ja sanoin, mikä onkin sarjakuvalle otollinen lähestymistapa.

Tuntuma

Teos uhkuu varman ammattilaisuuden laatua, kun kovakantinen, 96-sivuinen, lähes A4-kokoinen kirja näyttää kirkasväriset kuvituksensa. Kaunis käsin tekemisen jälki tuntuu kunnioituksena aihetta ja tekemistä kohtaan. Eläväisyys yhdistää tekstausta, väritystä ja henkilöhahmojen esitystä.

Kirja alkaa kohtauksella Sigrid Shcaumanin taidenäyttelyssä vuonna 1979, jossa Sigrid itse on paikalla 99-vuotiaana. Kohtaus toimii mainiona siltana vuosisatojen välillä, ja hahmojen keskenäiset reaktiot taideteoksiin ja iäkkääseen Sigridiin paljastavat luontevasti tarinan laajempaa maailmaa.

Kerronta lähtee kuitenkin hyvin nopeasti kuvaamaan tapahtumia eri ajoissa ja paikoissa, ja lukija saa melkoisen tehtävän pysyä kärryillä nimien, vuosilukujen ja tilanteiden keskenäisten liittymäkohtien kanssa. Paikoin putosin e.m. kärryiltä, ja selasin sivuja taaksepäin, kun en muistanut kuka ja miksi kertojan laatikoissa tilanteita kuvailee. Kirjan edetessä eri ikään ehtinyt Sigrid kertoo menneisyytensä vaiheista eri henkilöille. Eräässä hämmennykseni kohdassa iäkäs Sigrid oli kertomassa monivaiheista tarinaa lääkkeitä tarjoavalle sairaanhoitajalle.

Ymmärrän monipolvisuuden, sillä kirja kuvaa kokonaisen vuosisadan pituista aikaväliä. Välillä kuitenkin mietin, olisiko tarina toiminut paremmin, jos jotain olisi jätetty kertomatta, nimi mainitsematta tai historiallinen konteksti kirjoittamatta auki.

Hahmo

Kirjan päähenkilöt Eugen ja Sigrid tulevat henkilökohtaisesti tutuksi, kun heidän elämänsä kuvataan alusta loppuun. Kirjoittamiseen on taatusti nähty vaivaa, sillä hahmojen suhteet ja suhtautumiset ovat oikkuineen uskottavia. Keskustelut tuntuvat luontevasti perheenjäsenten intoksilta. Uskottavaa on myös kansainvälistä elämää elävän perheen riuhtominen eri kulttuurien välillä. Vaikutusvaltaisten ja varakkaiden Schaumanien arki on mieluisaa seurattavaa pukudraamojen ystävälle.

Eugenin tragedia pohjautuu hänen huonolle kuulolleen, jonka vuoksi häntä kiusataan ja hyljeksitään läpi elämänsä. Lukemaltani tarina antaa ymmärtää, että tällaisella ulkopuolisuudella on ollut osansa Eugenin ajatusten jyrkkenemisessä, joka kulminoitui kylmäveriseen poliittiseen murhaan.

Sigridin hahmon tarina kietoutuu hänen maalauksiinsa ja siihen, miten hän näkee maailman. Maalaaminen on tapa tehdä subjektiivisesta nähdystä objektiivisesti nähtävää, ja Sigrid avaa taidettaan kirjan läpi mielenkiintoisilla Mäkelän tulkitsemilla tavoilla. Tämän kirjan kirjoitus ei siis ole pelkästään suomen kielellä, vaan paljon tarinan kannalta olennaista esitetään Mäkelän tulkitsemin kuvin ja hahmojen suhteilla tarinan maailman kuviin.

Tyylilaji

Kuten sanottu, kirjan sarjakuvakerronta on alusta loppuun ammattimaista ja varmaa. Eugenin ja Sigridin henkilötarinat ovat vahvoja ja kumpikin omina kaarinaan erottuvia, mutta perheen laajemmat vaiheet tuntuvat lukiessa toisinaan sivujuonteilta ja tarinallisilta umpikujilta.

Mäkelä ei haaskaa tilaisuuksia piirtää näyttäviä kuvia mm. Ranskasta ja Egyptistä, mutta noita aukeamia ihastellessa pysähdyin jälleen kysymään itseltäni: mitäs minä olinkaan lukemassa?

Kirja antaa todella uskottavan vaikkakin hajanaisen historian kuvauksen. Onneksi henkilöhahmojen kautta ymmärtää kokonaisuuden, mistä tuossa historiassa on kyse.

Arvot

Kertomus tiivistyy Sigridin taiteilijuuteen ja Eugenin tragediaan, joihin keskittyvät osuudet ovat kirjan parasta antia. Hahmot etsivät paikkaansa yhteisöjen välillä, omaa ääntään ja tapojaan olla keitä ovat.

Eugenin tragediaa alleviivaa hänen viehtymyksensä Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden Sven Tuuva -hahmoon, kun fiktiivisen sankarikuoleman näytetään toteutuvan Eugenin omilla viimeisillä hetkillä. Kohtalon kuvaus näyttää Eugenin halunneen olla sankari, jota hän ei koskaan saanut olla.

Sigridin näkö taas huononee iän myötä, mikä johtaa omintakeisen ja ihaillun maalaustyylin löytymiseen katkeransuloisesta syystä. Sigrid halusi ilmaista itseään ja tulla nähdyksi, mutta lopulta kaikki näkivät vain hänen taulunsa.

Nämä ihmiskohtaloiden tulkinnat ovat hyvä syy lukea tämä kirja.

Näyttäminen ja kertominen

Kirjan kuvitukset näyttävät upeasti historiaa, mutta tuntuvat paikoin kaukaisilta ja sisällöttömiltä kuin katselisi toisten ihmisten lomakuvia, mitä ne tavallaan ovatkin.

Kirjan välittämä historiallinen kertomus on koskettavaa inhimillistä tulkintaa, mutta paikoin saappaani jäi kiinni tiedon tiheikköön ja jouduin lukiessa aktiivisesti suunnistamaan tarinan perässä.

Eugen ja Sigrid on kuitenkin helposti suositeltavaa luettavaa kaikille, joiden ohimoiden työmuistissa on tilaa kokonaiselle elämälle.

3/5

→ sarjakuvakauppa.fi

Valitsin eksistentiaalisemiotiikkaan perustuvan arviointimenetelmäni ensimmäisen sarjakuva-arvion kohteeksi Mari Ahokoivun viime syksyisen sarjakuvajulkaisun Avaruudessa kuolemisen haasteita (Asema Kustannus)! Kirjan luonne on avoin ja pohdiskeleva, joten jos minulta kysytään, tästä ei ole edes mahdollista tehdä juonipaljastuksia, mutta suosittelen lukemaan kirjan ennen arviotani, jos haluat muodostaa ensin omat tulkintasi.

Tuntuma

Kirja näyttää kutsuvalta ja tyylikkäältä. A5-koko, 56 sivua ja kovat kannet antavat napakan lupauksen laadusta ja lähestyttävyydestä. Kansikuvitus on ensivilkaisulla Ahokoivun tyyliin söpö ja samaistuttava, mutta toisvilkaisu paljastaa kirjan viattoman ilmeen takana odottavan kerronnan haasteet.

Kuoleman teema ilmoitetaan kirjan nimessä ja sitä symboloivat kansikuvituksen kallo ja hauta-arkku, konnotatiivisesti myös hautajaisasun musta pohjaväri, ikuisuuteen liittyvä avaruus tähtineen ja ajan vääjäämätöntä kulumista kellostaan tarkasteleva nalle.

Ahokoivun hallittu ja söpö ilmaisu jatkuu yhtenäisenä koko kirjan läpi ja näkyy niin viivan käytössä, tekstauksessa kuin kerronnassa. Toisteisuus ja taskuun pistettävä suloisuus saavat esityksen tuntumaan turvalliselta, ja antavat toimivan pohjan ponnistaa pohtimaan, mistä ihmeestä tässä kirjassa oikein on kyse.

Takakansiteksti paljastaa kirjan olevan ”filosofinen kertomus elämästä ja avaruudesta”, mikä onkin tarpeellinen pohjustus absurdilta tuntuvan sisällön purkamiseen.

Hahmo

Kirja alkaa tilanteella, jossa töihin menevän näköinen karhu törmää puun oksalla nököttävään astronauttiin, ja he ryhtyvät kilpaa ihmettelemään toisiaan. Tilanteeseen liittyy vielä kettu, kissa ja joukko susia kukin omine luonteineen ja pyrkimyksineen. Dialogi soljuu ratkaisemattomasta havainnosta ja kysymyksestä toiseen, antaen lukijalle ikään kuin kerronnallisen läjän palapelin palasia, jotka kaikki vaikuttavat olevan eri peleistä. Voin kuvitella kiireisen lukijan toteavan kirjan olevan outo ja luovuttavan. Mutta kun otin lukeakseni, niin pyörittelen näitä palasia ja mietin, miten tämä on filosofinen kertomus elämästä ja avaruudesta?

Ehkä eläimet faabelien tapaan symboloivat ihmisten rakenteita ja ominaisuuksia? Tavallisen karhun arki pysähtyy? Ovela kettu ja arvaamaton kissa? Astronautti on ihminen… eläinten joukossa… ihmisen sanotaan olevan ainoa eläin, joka on tietoinen omasta kuolevaisuudestaan… mutta astronautti ei vaikuta olevan tietoinen siitä kuka tai mikä hän itse on, joten luen hänen olevan mieli ”sellaisenaan”.

Toinen tulkinnan vihje tarjotaan kirjan toisella puoliskolla, kun karhu ja astronautti pohdiskelevat yhdessä nuotion äärellä, ja karhu esittää lainauksen mistäs muualtakaan kuin Simpsonit-animaatiosarjasta: ”Mikä on mieli? Hällä väliä. Mikä on väli? Siinä ei ole mitään mieltä.”

Kirja ei tuputa lukijalle valmiita vastauksia, vaan on Roland Barthesin termein scriptible, eli kirjoitettava teksti. Siinä missä luettava (lisible) teksti antaa lukijalle selvän ja ehdottoman kertomuksen, jonka lukija passiivisesti joko hyväksyy tai kieltää, kirjoitettavaa tekstiä lukeva lukija on aktiivinen toimija tarinan muodostamisessa ja joutuu osallistumaan kirjoittajan rinnalla antamaan tekstille merkityksen. Ja tätä kirjaa lukiessa saa (tai täytyy) osallistua, jotta se tulee luetuksi!

Tyylilaji

Mielenkiintoisena huomiona, kansikuvituksen sommitelma on eroteltu viivoin ruudukoksi, jota tuskin on tarkoitus lukea sarjakuvan tavoin ruutu kerrallaan, mutta kirjan sisäsivuilla ruutuja ei ole eroteltu viivoilla. Kirja tapahtuu kahdessa näytöksessä: ensimmäinen puolikas puun äärellä ja toinen puolikas nuotion virkaa tekevän television äärellä. Tämä asetelma tekee tilanteen seuraamisesta niin selkeää, ettei ruudutusta kaipaakaan. Ruutuja selkeämmin aikaa kuljettavat dialogi sekä hahmojen liikkeiden viittaukset. Ahokoivu hyödyntää näinkin yksinkertaisia kuvakerronnan mahdollisuuksia upeasti näyttäessään esim. kissan laskeutumisen puusta useana rinnakkaisena kissana samassa puussa, sekä yllättäessään lukijan pariin otteeseen kenties avaruuden tyhjyyttä esittävillä kerronnan aikaa ja tilaa rikkovilla mustilla ruuduilla.

Kirja sopii monella tavalla Ahokoivun aiemman mestariteoksen Oksin seuraan: karhuhahmot merkityksineen, ikiaikaiset ihmistä suuremmat teemat, suloisuuden ja pelottavuuden rinnakkaisuus. Mutta kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia, sillä siinä missä Oksi on vaiheikas ja elähdyttävä fantasiakertomus, Avaruudessa kuolemisen haasteita on lyhyt ja etäinen pohtielma. Suosittelisin lähestymään tätä kirjaa filosofisena pulmapelinä, kuin pirun nyrkkinä, jonka voi nostaa pöydältä ja ryhtyä ymmärtelemään.

Arvot

Kirja ei ujostele käyttää voimakkaita dikotomioita: kuolema ja elämä, ihminen ja eläin, mieli ja mielettömyys, avaruus ja (kenties) aika, olemassaolo ja olemattaolo. Teemat ovat niin voimakkaita, että lukiessa alkaa pelkäämään, onko tässä kenties halvan hajuveden tapaan luotettu enemmän vaikutelmaan kuin vaikutukseen. Mutta kirjaan ripottellut vihjeet ja väittämät ovat mielestäni tarpeeksi antamaan palkitsevaa pohdintaa siihen ryhtyjälle.

Minun lukemaltani keskeisin hahmon suusta tuleva väittämä on, kun Astronautti harmittelee, että ”Tietoinen minämme on vain aivojemme kehittämä illuusio. Emme koskaan oikeasti ole olleet olemassa.” Vaikka tämä oli hahmon suusta, minua houkuttaa lukea se kirjan tai kirjoittajan väittämäksi, ja kummin vain, tässä harmitellaan sitä, ettei tietoisuus olisi olemassa ilman aivoja. Antaudun nyt vähän intokseen, mutta eiväthän aivotkaan olisi mitä ovat ilman muuta niihin liittyvää kehoa, eikä keho olisi oltavansa ilman sen sisältävää aktuaalista maailmaa, joten pitäisikö aktuaalisen maailmankin sisältyä johonkin ollakseen oikeasti olemassa ja olematta illuusio? Mikä on se tosi, jonka rinnalla mieli on illuusio?

Näyttäminen ja kertominen

Kannen esittelemä avaruus tuikkivine tähtineen toistuu kirjan läpi astronauttihahmon kypärän visiirissä ja tilanteissa, jotka liittyvät kypärään tai astronautin päähän. Avaruuden näytetään olevan pään sisällä ja sen esittämisellä myös kerrotaan dialogin käsittelevän mielen sisäisiä mietteitä.

Sarjakuvakerronta toimii moitteettomasti ja kirjan lukeminen on jopa huomaamattoman vaivatonta. Se minkä kirja näyttää ikkunan tavoin, on söpöjen eläinhahmojen arki, mutta se mistä kirja kertoo musteena paperilla on muodoton ahdistus ikuisuuden edessä, joka nyt kuitenkin sai muodon astronautin kypärästä.

Kokonaisuus toimii, mutta koska kirja on ennen kaikkea pohdintaa, olisin toivonut sen tarttuvan aiheeseensa rohkeammin ja suoremmin eikä allegorioiden kerrosten takaa, sillä tulkitseminen tuntuu paikoin liian innokkaasti pakatun lahjan avaamiselta. Siitä nippasen vähän pisteitä.

3/5

→ sarjakuvakauppa.fi