Valitsin eksistentiaalisemiotiikkaan perustuvan arviointimenetelmäni ensimmäisen sarjakuva-arvion kohteeksi Mari Ahokoivun viime syksyisen sarjakuvajulkaisun Avaruudessa kuolemisen haasteita (Asema Kustannus)! Kirjan luonne on avoin ja pohdiskeleva, joten jos minulta kysytään, tästä ei ole edes mahdollista tehdä juonipaljastuksia, mutta suosittelen lukemaan kirjan ennen arviotani, jos haluat muodostaa ensin omat tulkintasi.
Tuntuma
Kirja näyttää kutsuvalta ja tyylikkäältä. A5-koko, 56 sivua ja kovat kannet antavat napakan lupauksen laadusta ja lähestyttävyydestä. Kansikuvitus on ensivilkaisulla Ahokoivun tyyliin söpö ja samaistuttava, mutta toisvilkaisu paljastaa kirjan viattoman ilmeen takana odottavan kerronnan haasteet.
Kuoleman teema ilmoitetaan kirjan nimessä ja sitä symboloivat kansikuvituksen kallo ja hauta-arkku, konnotatiivisesti myös hautajaisasun musta pohjaväri, ikuisuuteen liittyvä avaruus tähtineen ja ajan vääjäämätöntä kulumista kellostaan tarkasteleva nalle.
Ahokoivun hallittu ja söpö ilmaisu jatkuu yhtenäisenä koko kirjan läpi ja näkyy niin viivan käytössä, tekstauksessa kuin kerronnassa. Toisteisuus ja taskuun pistettävä suloisuus saavat esityksen tuntumaan turvalliselta, ja antavat toimivan pohjan ponnistaa pohtimaan, mistä ihmeestä tässä kirjassa oikein on kyse.
Takakansiteksti paljastaa kirjan olevan ”filosofinen kertomus elämästä ja avaruudesta”, mikä onkin tarpeellinen pohjustus absurdilta tuntuvan sisällön purkamiseen.
Hahmo
Kirja alkaa tilanteella, jossa töihin menevän näköinen karhu törmää puun oksalla nököttävään astronauttiin, ja he ryhtyvät kilpaa ihmettelemään toisiaan. Tilanteeseen liittyy vielä kettu, kissa ja joukko susia kukin omine luonteineen ja pyrkimyksineen. Dialogi soljuu ratkaisemattomasta havainnosta ja kysymyksestä toiseen, antaen lukijalle ikään kuin kerronnallisen läjän palapelin palasia, jotka kaikki vaikuttavat olevan eri peleistä. Voin kuvitella kiireisen lukijan toteavan kirjan olevan outo ja luovuttavan. Mutta kun otin lukeakseni, niin pyörittelen näitä palasia ja mietin, miten tämä on filosofinen kertomus elämästä ja avaruudesta?
Ehkä eläimet faabelien tapaan symboloivat ihmisten rakenteita ja ominaisuuksia? Tavallisen karhun arki pysähtyy? Ovela kettu ja arvaamaton kissa? Astronautti on ihminen… eläinten joukossa… ihmisen sanotaan olevan ainoa eläin, joka on tietoinen omasta kuolevaisuudestaan… mutta astronautti ei vaikuta olevan tietoinen siitä kuka tai mikä hän itse on, joten luen hänen olevan mieli ”sellaisenaan”.
Toinen tulkinnan vihje tarjotaan kirjan toisella puoliskolla, kun karhu ja astronautti pohdiskelevat yhdessä nuotion äärellä, ja karhu esittää lainauksen mistäs muualtakaan kuin Simpsonit-animaatiosarjasta: ”Mikä on mieli? Hällä väliä. Mikä on väli? Siinä ei ole mitään mieltä.”
Kirja ei tuputa lukijalle valmiita vastauksia, vaan on Roland Barthesin termein scriptible, eli kirjoitettava teksti. Siinä missä luettava (lisible) teksti antaa lukijalle selvän ja ehdottoman kertomuksen, jonka lukija passiivisesti joko hyväksyy tai kieltää, kirjoitettavaa tekstiä lukeva lukija on aktiivinen toimija tarinan muodostamisessa ja joutuu osallistumaan kirjoittajan rinnalla antamaan tekstille merkityksen. Ja tätä kirjaa lukiessa saa (tai täytyy) osallistua, jotta se tulee luetuksi!
Tyylilaji
Mielenkiintoisena huomiona, kansikuvituksen sommitelma on eroteltu viivoin ruudukoksi, jota tuskin on tarkoitus lukea sarjakuvan tavoin ruutu kerrallaan, mutta kirjan sisäsivuilla ruutuja ei ole eroteltu viivoilla. Kirja tapahtuu kahdessa näytöksessä: ensimmäinen puolikas puun äärellä ja toinen puolikas nuotion virkaa tekevän television äärellä. Tämä asetelma tekee tilanteen seuraamisesta niin selkeää, ettei ruudutusta kaipaakaan. Ruutuja selkeämmin aikaa kuljettavat dialogi sekä hahmojen liikkeiden viittaukset. Ahokoivu hyödyntää näinkin yksinkertaisia kuvakerronnan mahdollisuuksia upeasti näyttäessään esim. kissan laskeutumisen puusta useana rinnakkaisena kissana samassa puussa, sekä yllättäessään lukijan pariin otteeseen kenties avaruuden tyhjyyttä esittävillä kerronnan aikaa ja tilaa rikkovilla mustilla ruuduilla.
Kirja sopii monella tavalla Ahokoivun aiemman mestariteoksen Oksin seuraan: karhuhahmot merkityksineen, ikiaikaiset ihmistä suuremmat teemat, suloisuuden ja pelottavuuden rinnakkaisuus. Mutta kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia, sillä siinä missä Oksi on vaiheikas ja elähdyttävä fantasiakertomus, Avaruudessa kuolemisen haasteita on lyhyt ja etäinen pohtielma. Suosittelisin lähestymään tätä kirjaa filosofisena pulmapelinä, kuin pirun nyrkkinä, jonka voi nostaa pöydältä ja ryhtyä ymmärtelemään.
Arvot
Kirja ei ujostele käyttää voimakkaita dikotomioita: kuolema ja elämä, ihminen ja eläin, mieli ja mielettömyys, avaruus ja (kenties) aika, olemassaolo ja olemattaolo. Teemat ovat niin voimakkaita, että lukiessa alkaa pelkäämään, onko tässä kenties halvan hajuveden tapaan luotettu enemmän vaikutelmaan kuin vaikutukseen. Mutta kirjaan ripottellut vihjeet ja väittämät ovat mielestäni tarpeeksi antamaan palkitsevaa pohdintaa siihen ryhtyjälle.
Minun lukemaltani keskeisin hahmon suusta tuleva väittämä on, kun Astronautti harmittelee, että ”Tietoinen minämme on vain aivojemme kehittämä illuusio. Emme koskaan oikeasti ole olleet olemassa.” Vaikka tämä oli hahmon suusta, minua houkuttaa lukea se kirjan tai kirjoittajan väittämäksi, ja kummin vain, tässä harmitellaan sitä, ettei tietoisuus olisi olemassa ilman aivoja. Antaudun nyt vähän intokseen, mutta eiväthän aivotkaan olisi mitä ovat ilman muuta niihin liittyvää kehoa, eikä keho olisi oltavansa ilman sen sisältävää aktuaalista maailmaa, joten pitäisikö aktuaalisen maailmankin sisältyä johonkin ollakseen oikeasti olemassa ja olematta illuusio? Mikä on se tosi, jonka rinnalla mieli on illuusio?
Näyttäminen ja kertominen
Kannen esittelemä avaruus tuikkivine tähtineen toistuu kirjan läpi astronauttihahmon kypärän visiirissä ja tilanteissa, jotka liittyvät kypärään tai astronautin päähän. Avaruuden näytetään olevan pään sisällä ja sen esittämisellä myös kerrotaan dialogin käsittelevän mielen sisäisiä mietteitä.
Sarjakuvakerronta toimii moitteettomasti ja kirjan lukeminen on jopa huomaamattoman vaivatonta. Se minkä kirja näyttää ikkunan tavoin, on söpöjen eläinhahmojen arki, mutta se mistä kirja kertoo musteena paperilla on muodoton ahdistus ikuisuuden edessä, joka nyt kuitenkin sai muodon astronautin kypärästä.
Kokonaisuus toimii, mutta koska kirja on ennen kaikkea pohdintaa, olisin toivonut sen tarttuvan aiheeseensa rohkeammin ja suoremmin eikä allegorioiden kerrosten takaa, sillä tulkitseminen tuntuu paikoin liian innokkaasti pakatun lahjan avaamiselta. Siitä nippasen vähän pisteitä.
3/5