Tämän vuotinen Sarjakuva-Finlandia-palkinto myönnettiin tosiaan männäviikon Tampere Kuplii -festivaalien yhteydessä Matti Hagelbergin Vajoava Ateneum 2 -teokselle, onneksi olkoon! Kuten 73:sta ehdokkaasta 72:n tapauksessa, myöskään Jukka Tilsan Tomaatinlohkoja -sarjakuva-albumi ei ole Sarjakuva-Finlandia-palkittu, mutta siitä johtuen vähemmin jonotuksin saatavilla myymälöistä ja kirjastoista.
Luulen tienneeni J. Tilsan aina, mikä on mahdollista, sillä hänen sarjakuviaan on julkaistu jo ennen syntymääni. Olen saattanut törmätä hänen teoksiinsa mm. Maaseudun tulevaisuus -lehdessä, Rytmi-lehdessä, Helsingin Sanomissa tai sen Nyt-liitteessä. Lehtien ohella todennäköisiä törmättyjä ovat voineet olla Suuren Kurpitsan kustantamat kokoelma-albumit vuosikymmenten varrelta.
Tomaatinlohkoja on kuitenkin ensimmäinen Tilsan albumi, jonka istun asioikseni lukemaan alusta loppuun! Siitäkin kiitos Sarjakuva-Finlandia-finalistivalikoiman yleissivistävälle vaikutukselle.
Tuntuma
Teknisiltä ominaisuuksiltaan Tomaatinlohkoja on tämänkertaisten finalistiteosten vaatimattomin. Paperivalinnaltaan oivalliset 56 värisivua liimasidottuna napakkaan kanteen eivät anna ymmärtää sisältävänsä polvia notkauttavaa kokemusta, joten ne herättävät juuri sopivat odotukset. Kevyt, nokkela ja metakerronnallinen tyyli ilmenee varmoin ottein läpi teoksen niin lennokkaissa viivoissa, lupsakassa tekstauksessa kuin itselleenkin naureskelevissa sanaleikeissä.
Tomaatinlohkoja herättelee minussa samoja tuntemuksia kuin harmillisesti olohuoneiden pöydiltä vähentyneet vitsikirjat aikoinaan. Luvassa on kepeitä kaskuja sanan, kuvan ja kirjataiton yhteisleikin kielellä!
Hahmo
Myönnän, että tätä albumia lukiessani myönsin aliarvioineeni sen. Purskahtelin nauruun useita kertoja, joten huumoriteoksena se on kiistattoman onnistunut!
Albumi koostuu kirjavasta kimarasta sivun tai muutaman tarinoita, joita yhdistävät piirrostyyli, noccelat canaleicit ja toisinaan toistuvat hahmot. Varsinaista päähenkilöä tai tarinan kaarta teoksessa ei ole, vaan Tilsa kasaa kunkin kaskun semanttiset osaset vitsinikkarin verstaan varastostaan.
Perinteikkyys on hyvä sana monen Tomaatinlohkojan piirteen kuvailuun. Sarjakuvallinen toteutus, kaskujen rakenne ja niiden käsittelemät teemat ovat tyylilajilleen perinteikkäitä.
Kuvien esityksissä televisiot ovat laatikoita, poliiseilla on koppalakit, kassakoneessa on kampi ja kulkurilla on knalli. Yksinkertaisen esityksen on usein tarkoitus olla helppoa tunnistaa, mutta edellä mainitut tosimaailmaa esittäneet ikoniset merkit ovat muuttuneet esitystavan perinteikkyyden myötä opituiksi symbolisiksi merkeiksi, sillä knallipäistä kulkuria tai kammellista kassakonetta on sukupolviin harva nähnyt muualla kuin sarjakuvissa.
Kaskut sisältävät myös paljon pop-kulttuurin viittauksia mm. Bob Dylaniin, Roger Milleriin, Pelle Miljoonaan, Leonard Coheniin, Hurriganesiin, Cadillac-avoautoon, James Bondiin ja Clark Kentiin. Tämän aikalaiskulttuurin perusteella tarinoiden voisi päätellä tapahtuvan 1960-1980 -lukujen välillä. Poikkeuksena sisältönsä tälle vuosituhannelle ankkuroiva tarina, jossa mainitaan vuonna 2000 syntynyt Kalle Rovanperä.
Tyylilaji
Tilsan kerronnan tyylille ominaista on jatkuva odotusten herättäminen ja kyseenalaistaminen. Esimerkiksi autiosaarella nököttävän ihmishahmon visuaalinen skeema herättää lukijan mielleyhtymistä odotuksia, jotka kyseenalaistetaan sillä, että saari kirjoitetaankin caari ja hahmot ryhtyvät keskustelemaan kirjoitusasun merkityksestä. Sanan caari voisi lukea saaren ohella kuin kaari, eikä sitä tarvitse mainita sanallisesti, sillä laskuveden tullen saari paljastaa kaarevan muotonsa, mutta hahmo selittääkin caaren olevan c-kirjaimen muotoinen. C-kirjaimen, kuten ”Amerikassa törröttävässä Hollywood-sanassa”, jossa ei ole c-kirjainta, koska kyseinen c-kirjain on kertomuksen kuvaamana caarena.
Olen ottanut pohtiakseni lukuisia zen-buddhalaisuuden harjoittamisessa käytettyjä kōan-kertomuksia, joiden tarkoitus on löytää ja näyttää loogisen ajattelun rajat, ja kannustaa etsimään kokemuksellisia vastauksia sanojen tuolta puolen. Tilsan moniulotteiset monimediakaskut herättivät siis tuttuja tuntemuksia paitsi vitsikirjojen lukemisesta, myös elämänkatsomuksellisen viisauden etsinnästä.
Arvot
Lyhyet tarinat avaavat ja sulkevat aiheita lähes armottomasti: hahmot joutuvat hengenvaaraan, kohtaavat väkivaltaa, tarttuvat aseisiin, joutuvat vankilaan, tulevat käärmeen puremaksi ja tahtomattaan alastomana kuvatuiksi. Kaikki tämä tapahtuu kuitenkin turvallisesti kuvassa näytetyn maailman ulkopuolisen kerronnan ehdoin, jonka mielivallan mukaan mikä tahansa on kuvissa mahdollista. Ja kun kaikki on mahdollista, mikään ei oikeastaan ole väärinkään.
Tunnelma pysyy kevyenä ja kirja tapahtuu kuvaamiensa tilanteiden sijaan metasarjakuvalle ominaisesti jossain teoksen ja lukijan välillä. Lukeminen vaatii siis lukijalta jatkuvaa hoksottimien käyttöä, ja tuntuu paikoin kuin sanaristikoiden pähkäilyltä.
Vitsikirjojen ja kōan-kertomusten lisäksi tämä kirja tuo muistoistani lapsuuden pitkät iltapäivät kesämökillä vanhojen Apu-lehtien sanaristikoiden parissa.
Näyttäminen ja kertominen
Sikäli kun kuvien näyttämät tilanteet ovat alisteisia kerronnalle, joka on alisteista kirjoituksen muotoseikkojen muodostamalle hassuttelulle, Tomaatinlohkoja on mainio esimerkki metasarjakuvasta, jossa niin tekijä kuin lukija ovat alusta loppuun tietoisia siitä, että heidän välillään on sarjakuva.
Tomaatinlohkoja ei siis ole suurta fiktiota, vaan pientä faktaa. Todellinen sarjakuva.
3/5