Sarjakuva-Finlandia-palkinto karsii vuoden sarjakuvauutuuksista jonkinlaista parhautta. En ole vielä arvioinut kaikkia viime vuoden finalisteja, mutta tartun tässä välissä toiseen parhauden mittariin: kriitikoiden suosioon.
Tiesin Hanneriina Moisseisen Kannas-sarjakuvaromaanin (Suuri Kurpitsa, 2016) olevan väkevää klassikkoainesta, sillä se on muiden ansioidensa lisäksi suomenkielisen sarjakuvablogosfäärin kiintotähden eli Hyllyy-blogin Eeron mielestä toiseksi paras 2000-luvun kotimainen sarjakuva. Toiseksi paras se oli myös toimittaja Römpötin mielestä. Römpötti nosti ensimmäiselle sijalle Hagelbergin Läskimooses-sarjan, kun taas Eeron ensimmäisellä sijalla oli Pirisen Yhesti yhes paikas -sarja. Parhaan sarjakuvan titteli on siis kiistelty, mutta toiseksi paras on kiistatta Kannas.
Tiesin etukäteen, että kyseessä on vaikuttava kirja toisessa maailmansodassa Karjalan kannaksen taakseen jättäneiden kokemuksista. Aiemmin Moisseiselta olin lukenut hänen Setit ja partituurit -teoksensa, joten tiesin, että hän osaa käsitellä sekatekniikoita sekä totuuden ja sepityksen rinnankäyntiä.
Tuntuma
Kun avasin tuotannoltaan ja ulosanniltaan arvokkaan tuntuisen Kurpitsa-laatuisen 240-sivuisen kirjan ja näin ensimmäisellä sivulla kuusi ikään kuin sarjakuvaksi sommiteltua valokuvaa, häkellyin. Päätin antautua tahallani kuvien vietäväksi ja hidastin tunnelmoimaan jokaista kuvaa ja niiden välisiä yhteyksiä. Menneen maailman näkymät, esineet, asusteet ja tavat vetivät yllättävän tehokkaasti mukaansa. Tunnelma on harras, hieman painostava, ja jotenkin… tietoinen. Kun näin kuvissa sotaa pakenevia ihmisiä kaikkine omaisuuksineen ja omaisineen, minulla tuli häveliäs olo katsella heidän tilaansa. Siinä menee varmaankin jonkun tutun tutun tuttu ilman kenkiä tien varteen hylättyjen hevoskärryjen vieritse.
Kirjan dokumentaarinen arvo käy heti selväksi. Moisseinen ei vaikuta löysäilleen kirjan lopussa listattujen arkistolähteiden kanssa. Kirjan tarina on fiktiivinen, mutta kun se kehystyy aineistoon, saa toteutus minut pohtimaan, kuinka todellisesti todellisuutta voi kuvatakaan. Moisseinen onnistuu mielestäni hyvin pyhän aiheen todellisuussuhteen käsittelyn kanssa, sillä hän ei anna ymmärtää tarinansa todella tapahtuneen lisäämällä valokuviin, eikä hän teeskentele tietävänsä muiden puolesta esittämällä johtopäätöksiä. Mitä luen Moisseisen kertovan, on ikään kuin ekspressionistista tarinankerrontaa historiallisen aineiston herättämistä nykyhetken tulkinnoista. Miltä tuntuu nähdä nämä valokuvat, lukea kirjeitä rintamalta, tietää rintamakarkureiden kohtaloista ja pakolaisten kertomuksista. Tehdä jotain tiedon ja tuntemusten kanssa.
Hahmo
Tarina rakentuu kirjan edetessä hiljalleen kuin purojen muodostama joki. Sodan kuvauksille ominaisesti kerronta jakautuu sotilaiden ja siviilien tilanteiden välille. Päähenkilöitä ovat karjakko Maria Shemeikka, joka kärvistelee lehmiensä kanssa lähtemisen epävarmuuden keskellä, ja Auvo Oksala, joka löydetään rintamalla ruumiskasasta elävänä, mutta järkensä menettäneenä.
Oksalan kohtaukset ovat järkyttäviä, mutta ehkä aavemaisen rauhallisiakin, unenomaisia painajaisia. Sotilaiden kasvot näyttävät kallomaisilta kuvajaisilta, jotka tuovat mieleeni Edvard Munchin Huuto-maalauksen. Tämä mielleyhteys sai minut pohtimaan kirjan kuvituksia ekspressionismin kannalta. Moisseisen eläväinen lyijykynätulkinta saa ekspressionismin hengessä kuvattavan aiheen ympäristön ja sisäisen elämän huokumaan yhdessä, ja niin muodot kuin tilanteet venyvät kerrotun ehdoilla. Tämän vuoksi kirjasta irrotetut sivut tai ruudut eivät tee oikeutta varsinaiselle lukemisen kokemukselle. Seinähullun Oksalan kohtauksia seuratessa en tiedä mikä kuvatusta on harhaa ja mikä totta, mikä on hienoa, sillä se on taitavasti kuvattua epävarmuutta todellisuudesta. Oksalaa pidetään tärisevänä ja huutavana haahuilijanakin kykenevänä työhön, mutta kun Oksala syystä tai toisesta juoksee teillensä, hänestä tulee kuolemaantuomittava rintamakarkuri.
Oksala ja Shemeikka kohtaavat yllättäen ja traagisesti, mikä kuvaa mielestäni monitasoisesti rintaman saapumista kotiin, sodan runtelemien veteraanien paluuta ja sosiaalista vahinkoa, jonka sota lyö yhteiskunnan läpi aseettakin.
Tyylilaji
Moisseisen sarjakuvakerronta täytyy lukea sen kokeakseen. Tekniikka on pintapuolisesti selkeää ja yksinkertaistakin neliöruutujen ja ihmisnäkökulmien rauhallista esitystä. Tulkinnallinen kokonaisuus saavuttaa kuitenkin runollista merkitystä, joka on paljon enemmän kuin osiensa summa. Toisin sanoen, kirjaa ei ole lainkaan vaikea lukea, kunhan rauhoittuu keskittymään sen herkkään kerrontaan. Silloin se tosiaan tempaa mukaansa, ja lukija kuulee kummitusten kuiskeen. Tekstaus ja sarjakuvalliset keinot, kuten puhekuplat ja sommitelmat hengittävät kuvitusten kanssa samaa ilmaa.
Valokuvat irrottavat tarinasta metakerronnan tasolle, jossa lukija on tietoinen kädessä pitelemästään kirjasta ja ympäröivästä maailmasta historioineen. Moisseisen konstailematon lyijykynän jälki sopii mainiosti kädessä pidellyn paperituotteen autenttisuuden kokemukseen: kirja on sitä, miltä se vaikuttaa. Valokuvat ovat valokuvia, paperi on paperia, piirrokset ovat piirroksia ja tarina on tarina.
Arvot
Kirja tuntuu tärkeältä ja arvokkaalta lisältä suureen suomalaisuuden kertomukseen. Itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlia juhlistettiin lisäämällä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kansikuvituksen kuva-aihetta kaikenlaiseen rihkamaan, koska ilmeisesti lopulta suomalaisia yhdistää Pikku Kakkosen ja Käärijän ohella ennen kaikkea sotahistoria. Suomessa on mielestäni paljon muutakin hienoa kuin se, että täällä on aikoinaan puolustauduttu hyökkäyksiltä, joten jos meitä yhteisissä tarinoissamme yhdistäviä asioita laajentaisi Tuntemattomasta sotilaasta edes Moisseisen Kannakseen, saisimme rikkaamman käsityksen siitä, keitä olemme itsellemme ja toisillemme.
Näyttäminen ja kertominen
Kirja on tosiaan todella hyvä. Se näyttää suomalaislaatuisen käytännöllisesti siltä mitä se on, ja kertoo väkevän tarinan tärkeästä aiheesta.
Ylellä pitäisi itsenäisyyspäivisin, jos ei Tuntematon sotilas -elokuvan sijasta niin lisäksi näyttää suorassa lähetyksessä Kannaksen ääneen luenta, jossa Seela Sella kääntää sivuja ja lausuu. Se olisi minun Suomeni. Toistaiseksi joudun itsenäisyyspäivisin lukemaan kirjan itsenäisesti.
5/5