Tekijä: SamiN

Nyt ja lähitulevaisuudessa kirjoitan blogiini arvioita Sarjakuva-Finlandia-palkinnon 2026 ehdokkaista!

Vuoden 2026 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon finalistien kärkikymmeniköstä löytyy historiallinen henkilötarina Eugen ja Sigrid (Suuri Kurpitsa). Sarjakuvaromaani on lehtien satiiripiirroksistaan ja mm. Häjyt-strippisarjastaan tunnetun Timo Mäkelän kynästä. Mäkelän varma ja piirteikäs kasvojen tulkinta pääsee ansaitulle kunniapaikalle kirjan kanteen ja on teoksen parhaita anteja. Kirja kertoo nimensä mukaisesti Schaumanin sisaruksista, jotka olivat mukana Suomen itsenäistymisen käännekohdissa. Käänteistä väkevin on, kun Eugen Schauman murhasi venäläisen kenraali Nikolai Bobrikovin. Kirjan tarina kerrotaan taidemaalari Sigrid Schaumanin silmin ja sanoin, mikä onkin sarjakuvalle otollinen lähestymistapa.

Tuntuma

Teos uhkuu varman ammattilaisuuden laatua, kun kovakantinen, 96-sivuinen, lähes A4-kokoinen kirja näyttää kirkasväriset kuvituksensa. Kaunis käsin tekemisen jälki tuntuu kunnioituksena aihetta ja tekemistä kohtaan. Eläväisyys yhdistää tekstausta, väritystä ja henkilöhahmojen esitystä.

Kirja alkaa kohtauksella Sigrid Shcaumanin taidenäyttelyssä vuonna 1979, jossa Sigrid itse on paikalla 99-vuotiaana. Kohtaus toimii mainiona siltana vuosisatojen välillä, ja hahmojen keskenäiset reaktiot taideteoksiin ja iäkkääseen Sigridiin paljastavat luontevasti tarinan laajempaa maailmaa.

Kerronta lähtee kuitenkin hyvin nopeasti kuvaamaan tapahtumia eri ajoissa ja paikoissa, ja lukija saa melkoisen tehtävän pysyä kärryillä nimien, vuosilukujen ja tilanteiden keskenäisten liittymäkohtien kanssa. Paikoin putosin e.m. kärryiltä, ja selasin sivuja taaksepäin, kun en muistanut kuka ja miksi kertojan laatikoissa tilanteita kuvailee. Kirjan edetessä eri ikään ehtinyt Sigrid kertoo menneisyytensä vaiheista eri henkilöille. Eräässä hämmennykseni kohdassa iäkäs Sigrid oli kertomassa monivaiheista tarinaa lääkkeitä tarjoavalle sairaanhoitajalle.

Ymmärrän monipolvisuuden, sillä kirja kuvaa kokonaisen vuosisadan pituista aikaväliä. Välillä kuitenkin mietin, olisiko tarina toiminut paremmin, jos jotain olisi jätetty kertomatta, nimi mainitsematta tai historiallinen konteksti kirjoittamatta auki.

Hahmo

Kirjan päähenkilöt Eugen ja Sigrid tulevat henkilökohtaisesti tutuksi, kun heidän elämänsä kuvataan alusta loppuun. Kirjoittamiseen on taatusti nähty vaivaa, sillä hahmojen suhteet ja suhtautumiset ovat oikkuineen uskottavia. Keskustelut tuntuvat luontevasti perheenjäsenten intoksilta. Uskottavaa on myös kansainvälistä elämää elävän perheen riuhtominen eri kulttuurien välillä. Vaikutusvaltaisten ja varakkaiden Schaumanien arki on mieluisaa seurattavaa pukudraamojen ystävälle.

Eugenin tragedia pohjautuu hänen huonolle kuulolleen, jonka vuoksi häntä kiusataan ja hyljeksitään läpi elämänsä. Lukemaltani tarina antaa ymmärtää, että tällaisella ulkopuolisuudella on ollut osansa Eugenin ajatusten jyrkkenemisessä, joka kulminoitui kylmäveriseen poliittiseen murhaan.

Sigridin hahmon tarina kietoutuu hänen maalauksiinsa ja siihen, miten hän näkee maailman. Maalaaminen on tapa tehdä subjektiivisesta nähdystä objektiivisesti nähtävää, ja Sigrid avaa taidettaan kirjan läpi mielenkiintoisilla Mäkelän tulkitsemilla tavoilla. Tämän kirjan kirjoitus ei siis ole pelkästään suomen kielellä, vaan paljon tarinan kannalta olennaista esitetään Mäkelän tulkitsemin kuvin ja hahmojen suhteilla tarinan maailman kuviin.

Tyylilaji

Kuten sanottu, kirjan sarjakuvakerronta on alusta loppuun ammattimaista ja varmaa. Eugenin ja Sigridin henkilötarinat ovat vahvoja ja kumpikin omina kaarinaan erottuvia, mutta perheen laajemmat vaiheet tuntuvat lukiessa toisinaan sivujuonteilta ja tarinallisilta umpikujilta.

Mäkelä ei haaskaa tilaisuuksia piirtää näyttäviä kuvia mm. Ranskasta ja Egyptistä, mutta noita aukeamia ihastellessa pysähdyin jälleen kysymään itseltäni: mitäs minä olinkaan lukemassa?

Kirja antaa todella uskottavan vaikkakin hajanaisen historian kuvauksen. Onneksi henkilöhahmojen kautta ymmärtää kokonaisuuden, mistä tuossa historiassa on kyse.

Arvot

Kertomus tiivistyy Sigridin taiteilijuuteen ja Eugenin tragediaan, joihin keskittyvät osuudet ovat kirjan parasta antia. Hahmot etsivät paikkaansa yhteisöjen välillä, omaa ääntään ja tapojaan olla keitä ovat.

Eugenin tragediaa alleviivaa hänen viehtymyksensä Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden Sven Tuuva -hahmoon, kun fiktiivisen sankarikuoleman näytetään toteutuvan Eugenin omilla viimeisillä hetkillä. Kohtalon kuvaus näyttää Eugenin halunneen olla sankari, jota hän ei koskaan saanut olla.

Sigridin näkö taas huononee iän myötä, mikä johtaa omintakeisen ja ihaillun maalaustyylin löytymiseen katkeransuloisesta syystä. Sigrid halusi ilmaista itseään ja tulla nähdyksi, mutta lopulta kaikki näkivät vain hänen taulunsa.

Nämä ihmiskohtaloiden tulkinnat ovat hyvä syy lukea tämä kirja.

Näyttäminen ja kertominen

Kirjan kuvitukset näyttävät upeasti historiaa, mutta tuntuvat paikoin kaukaisilta ja sisällöttömiltä kuin katselisi toisten ihmisten lomakuvia, mitä ne tavallaan ovatkin.

Kirjan välittämä historiallinen kertomus on koskettavaa inhimillistä tulkintaa, mutta paikoin saappaani jäi kiinni tiedon tiheikköön ja jouduin lukiessa aktiivisesti suunnistamaan tarinan perässä.

Eugen ja Sigrid on kuitenkin helposti suositeltavaa luettavaa kaikille, joiden ohimoiden työmuistissa on tilaa kokonaiselle elämälle.

3/5

→ sarjakuvakauppa.fi

Valitsin eksistentiaalisemiotiikkaan perustuvan arviointimenetelmäni ensimmäisen sarjakuva-arvion kohteeksi Mari Ahokoivun viime syksyisen sarjakuvajulkaisun Avaruudessa kuolemisen haasteita (Asema Kustannus)! Kirjan luonne on avoin ja pohdiskeleva, joten jos minulta kysytään, tästä ei ole edes mahdollista tehdä juonipaljastuksia, mutta suosittelen lukemaan kirjan ennen arviotani, jos haluat muodostaa ensin omat tulkintasi.

Tuntuma

Kirja näyttää kutsuvalta ja tyylikkäältä. A5-koko, 56 sivua ja kovat kannet antavat napakan lupauksen laadusta ja lähestyttävyydestä. Kansikuvitus on ensivilkaisulla Ahokoivun tyyliin söpö ja samaistuttava, mutta toisvilkaisu paljastaa kirjan viattoman ilmeen takana odottavan kerronnan haasteet.

Kuoleman teema ilmoitetaan kirjan nimessä ja sitä symboloivat kansikuvituksen kallo ja hauta-arkku, konnotatiivisesti myös hautajaisasun musta pohjaväri, ikuisuuteen liittyvä avaruus tähtineen ja ajan vääjäämätöntä kulumista kellostaan tarkasteleva nalle.

Ahokoivun hallittu ja söpö ilmaisu jatkuu yhtenäisenä koko kirjan läpi ja näkyy niin viivan käytössä, tekstauksessa kuin kerronnassa. Toisteisuus ja taskuun pistettävä suloisuus saavat esityksen tuntumaan turvalliselta, ja antavat toimivan pohjan ponnistaa pohtimaan, mistä ihmeestä tässä kirjassa oikein on kyse.

Takakansiteksti paljastaa kirjan olevan ”filosofinen kertomus elämästä ja avaruudesta”, mikä onkin tarpeellinen pohjustus absurdilta tuntuvan sisällön purkamiseen.

Hahmo

Kirja alkaa tilanteella, jossa töihin menevän näköinen karhu törmää puun oksalla nököttävään astronauttiin, ja he ryhtyvät kilpaa ihmettelemään toisiaan. Tilanteeseen liittyy vielä kettu, kissa ja joukko susia kukin omine luonteineen ja pyrkimyksineen. Dialogi soljuu ratkaisemattomasta havainnosta ja kysymyksestä toiseen, antaen lukijalle ikään kuin kerronnallisen läjän palapelin palasia, jotka kaikki vaikuttavat olevan eri peleistä. Voin kuvitella kiireisen lukijan toteavan kirjan olevan outo ja luovuttavan. Mutta kun otin lukeakseni, niin pyörittelen näitä palasia ja mietin, miten tämä on filosofinen kertomus elämästä ja avaruudesta?

Ehkä eläimet faabelien tapaan symboloivat ihmisten rakenteita ja ominaisuuksia? Tavallisen karhun arki pysähtyy? Ovela kettu ja arvaamaton kissa? Astronautti on ihminen… eläinten joukossa… ihmisen sanotaan olevan ainoa eläin, joka on tietoinen omasta kuolevaisuudestaan… mutta astronautti ei vaikuta olevan tietoinen siitä kuka tai mikä hän itse on, joten luen hänen olevan mieli ”sellaisenaan”.

Toinen tulkinnan vihje tarjotaan kirjan toisella puoliskolla, kun karhu ja astronautti pohdiskelevat yhdessä nuotion äärellä, ja karhu esittää lainauksen mistäs muualtakaan kuin Simpsonit-animaatiosarjasta: ”Mikä on mieli? Hällä väliä. Mikä on väli? Siinä ei ole mitään mieltä.”

Kirja ei tuputa lukijalle valmiita vastauksia, vaan on Roland Barthesin termein scriptible, eli kirjoitettava teksti. Siinä missä luettava (lisible) teksti antaa lukijalle selvän ja ehdottoman kertomuksen, jonka lukija passiivisesti joko hyväksyy tai kieltää, kirjoitettavaa tekstiä lukeva lukija on aktiivinen toimija tarinan muodostamisessa ja joutuu osallistumaan kirjoittajan rinnalla antamaan tekstille merkityksen. Ja tätä kirjaa lukiessa saa (tai täytyy) osallistua, jotta se tulee luetuksi!

Tyylilaji

Mielenkiintoisena huomiona, kansikuvituksen sommitelma on eroteltu viivoin ruudukoksi, jota tuskin on tarkoitus lukea sarjakuvan tavoin ruutu kerrallaan, mutta kirjan sisäsivuilla ruutuja ei ole eroteltu viivoilla. Kirja tapahtuu kahdessa näytöksessä: ensimmäinen puolikas puun äärellä ja toinen puolikas nuotion virkaa tekevän television äärellä. Tämä asetelma tekee tilanteen seuraamisesta niin selkeää, ettei ruudutusta kaipaakaan. Ruutuja selkeämmin aikaa kuljettavat dialogi sekä hahmojen liikkeiden viittaukset. Ahokoivu hyödyntää näinkin yksinkertaisia kuvakerronnan mahdollisuuksia upeasti näyttäessään esim. kissan laskeutumisen puusta useana rinnakkaisena kissana samassa puussa, sekä yllättäessään lukijan pariin otteeseen kenties avaruuden tyhjyyttä esittävillä kerronnan aikaa ja tilaa rikkovilla mustilla ruuduilla.

Kirja sopii monella tavalla Ahokoivun aiemman mestariteoksen Oksin seuraan: karhuhahmot merkityksineen, ikiaikaiset ihmistä suuremmat teemat, suloisuuden ja pelottavuuden rinnakkaisuus. Mutta kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia, sillä siinä missä Oksi on vaiheikas ja elähdyttävä fantasiakertomus, Avaruudessa kuolemisen haasteita on lyhyt ja etäinen pohtielma. Suosittelisin lähestymään tätä kirjaa filosofisena pulmapelinä, kuin pirun nyrkkinä, jonka voi nostaa pöydältä ja ryhtyä ymmärtelemään.

Arvot

Kirja ei ujostele käyttää voimakkaita dikotomioita: kuolema ja elämä, ihminen ja eläin, mieli ja mielettömyys, avaruus ja (kenties) aika, olemassaolo ja olemattaolo. Teemat ovat niin voimakkaita, että lukiessa alkaa pelkäämään, onko tässä kenties halvan hajuveden tapaan luotettu enemmän vaikutelmaan kuin vaikutukseen. Mutta kirjaan ripottellut vihjeet ja väittämät ovat mielestäni tarpeeksi antamaan palkitsevaa pohdintaa siihen ryhtyjälle.

Minun lukemaltani keskeisin hahmon suusta tuleva väittämä on, kun Astronautti harmittelee, että ”Tietoinen minämme on vain aivojemme kehittämä illuusio. Emme koskaan oikeasti ole olleet olemassa.” Vaikka tämä oli hahmon suusta, minua houkuttaa lukea se kirjan tai kirjoittajan väittämäksi, ja kummin vain, tässä harmitellaan sitä, ettei tietoisuus olisi olemassa ilman aivoja. Antaudun nyt vähän intokseen, mutta eiväthän aivotkaan olisi mitä ovat ilman muuta niihin liittyvää kehoa, eikä keho olisi oltavansa ilman sen sisältävää aktuaalista maailmaa, joten pitäisikö aktuaalisen maailmankin sisältyä johonkin ollakseen oikeasti olemassa ja olematta illuusio? Mikä on se tosi, jonka rinnalla mieli on illuusio?

Näyttäminen ja kertominen

Kannen esittelemä avaruus tuikkivine tähtineen toistuu kirjan läpi astronauttihahmon kypärän visiirissä ja tilanteissa, jotka liittyvät kypärään tai astronautin päähän. Avaruuden näytetään olevan pään sisällä ja sen esittämisellä myös kerrotaan dialogin käsittelevän mielen sisäisiä mietteitä.

Sarjakuvakerronta toimii moitteettomasti ja kirjan lukeminen on jopa huomaamattoman vaivatonta. Se minkä kirja näyttää ikkunan tavoin, on söpöjen eläinhahmojen arki, mutta se mistä kirja kertoo musteena paperilla on muodoton ahdistus ikuisuuden edessä, joka nyt kuitenkin sai muodon astronautin kypärästä.

Kokonaisuus toimii, mutta koska kirja on ennen kaikkea pohdintaa, olisin toivonut sen tarttuvan aiheeseensa rohkeammin ja suoremmin eikä allegorioiden kerrosten takaa, sillä tulkitseminen tuntuu paikoin liian innokkaasti pakatun lahjan avaamiselta. Siitä nippasen vähän pisteitä.

3/5

→ sarjakuvakauppa.fi